"Viime yönä… pikemminkin aamulla kuului alhaalta ryskettä… Olisi luullut sitä kokeiluiksi, jotka kuitenkin heti keskeytettiin, sillä tämä laite on ollut kovin kauan käyttämättä… Ei, se ei enää toimi, eivätkä ne voi sitä panna käyntiin."
"Kutka ne?"
Odottamatta kysymykseensä vastausta Véronique jatkoi: "Kuulkaa, Stéphane, meillä on vain joku hetki käytettävissämme, aikaa on ehkä vähemmin kuin luulemmekaan. Millä silmänräpäyksellä tahansa voi François vapauttaa itsensä ja tulla avuksemme. Käyttäkäämme hyväksemme tätä odotusaikaa sanoaksemme toisillemme sen, mitä kummankin on hyvä tietää. Selittäkäämme rauhallisesti. Mikään välitön vaara ei meitä uhkaa. Siten emme kuluta aikaamme hukkaan."
Véronique teeskenteli huolettomuutta, jota hänessä ei ollut. Että François pääsisi karkuun, sitä hän ei ollenkaan huolinut epäillä; mutta kuka voisi taata, että poika lähestyisi ikkunaa ja huomaisi sen ulkopuolella riippuvain tikapuiden rautakynnen? Kun hän ei näkisi äitiään, niin eikö hänen päähänsä silloin pikemminkin juolahtaisi seurata maanalaista käytävää ja juosta talolle asti?
Kuitenkin hän hillitsi itsensä, saadakseen välttämättömät asiat selitetyiksi, ja niinpä hän istuutui ulkonevalle graniittikorokkeelle ja alkoi kertoa Stéphanelle tapauksista, joiden näkijänä ja yhtenä päähenkilönä hän oli ollut siitä pitäin, kun hänen tutkimuksensa olivat opastaneet hänet autioon hökkeliin, jossa Maguennocin ruumis virui.
Se oli kaamea tarina, jota Stéphane kuunteli keskeyttämättä, mutta ilmaisten säikähdyksensä inhon eleillä ja kasvojensa epätoivoisella ilmeellä. Varsinkin herra d'Hergemontin ja Honorinen murhat koskivat häneen kipeästi. Hän oli ollut hartaasti kiintynyt kumpaankin.
"Kas niin, Stéphane", sanoi Véronique kuvailtuaan Archignatin sisarusten kidutuskuoleman jälkeen tuntemaansa tuskaa ja levottomuutta ja kerrottuaan maaholvin löytämisestä ja keskustelustaan Françoisin kanssa, "nyt olette kuullut kaikki, mitä teidän on hyödyllistä tietää. Kaikki se, mitä olen Françoisilta salannut, tulee teidän tietää, jotta voimme taistella vihollisiamme vastaan."
Stéphane kohautti päätänsä.
"Mitä vihollisia?" sanoi hän. "Minäkin esitän selityksistänne huolimatta saman kysymyksen, jonka te teitte minulle. Minusta tuntuu kuin olisimme paiskatut suureen murhenäytelmään, jota on esitetty jo vuosikausia — vuosisatoja — ja johon meidät on riuhtaistu vasta ratkaisun hetkellä, silloin kun miespolvien ajat valmisteltu mullistus tapahtuu. Mahdollisesti erehdyn. Kenties on kysymys, vain hajallisesta kaameiden tapausten sarjasta ja järjettömistä yhteensattumista, joiden keskellä meitä viskellään, voimattamme keksiä muuta syytä kuin kohtalon oikullisuuden. Tositeossa en tiedä yhtään enempää kuin te. Sama pimeys verhoo minut. Samat surut ja samat murheet kohdistuvat minuun. Kaikki tuo on pelkkää mielipuolisuutta, säännöttömiä kouristuksia, outoja puuskahduksia, villien rikoksia, raakalaisaikojen vimmaa."
"Niin", myönsi Véronique, "raakalaisaikojen; ja se minua enimmin hämmästyttääkin ja tekee minuun niin syvän vaikutuksen! Mikä side on menneisyyden, nykyisyyden, ja nykyisten vainoojaimme ja niiden ihmisten välillä, jotka muinoin asuivat näissä luolissa ja joiden toiminta niin käsittämättömällä tavalla ulottuu meihin asti? Mistä johtuvat ja mihin tähtäävät kaikki nuo tarinat, jotka muuten tunnenkin vain Honorinen hourailuista ja Archignatin sisarusten hädästä?"