"Teidän puolestanne minä pelkään."
"Ette saa pelätä itsenne ettekä minun puolestani… Pahimmassa tapauksessa me kykenemme puolustautumaan", lisäsi hän näyttäen isänsä asekokoelmasta ottamaansa revolveria, josta hän ei ollut luopunut.
"Ah", virkkoi Stéphane, "minäpä pelkään, että puolustautuminen ei meille edes ole mahdollista. Niillä on muita keinoja."
"Mitä keinoja?"
Stéphane ei vastannut. Hän oli luonut nopean katseen luolan pohjaan, ja Véronique tarkasti hetkisen tämän permannon omituista rakennetta.
Yltympäri, seinävieriä myöten, oli graniittilattia epätasainen ja rosoinen. Mutta tähän ympyrään oli sovitettu laaja neliö, jonka kullakin sivulla huomasi sitä eroittavan syvän raon ja jonka palkit olivat kuluneita, vakojen uurtamia, halkeilleita ja viileskeltyjä, mutta silti paksuja ja tukevia. Neljäs sivu oli miltei kuilun partaalla. Korkeintaan kaksikymmentä senttimetriä eroitti sen siitä. "Onko tuossa laskuluukku?" kysyi Véronique tuntien pöyristystä.
"Ei, ei, siksi se olisi liian raskas", selitti Stéphane.
"Mikä se siis on?"
"En tiedä. Kaiketikaan ei se ole muuta kuin jäännös muinaisaikuisesta laitteesta, joka ei enää toimi. Mutta kuitenkin…"
"Kuitenkin…?"