"Entä aarre? Kivijumala?"
"Se arvoitus on tuskin vähemmän hämärä", vastasi Stéphane, "ja sekin taru perustuu ainoastaan samaisen kyhäyksen sanoihin, runon viimeiseen säkeeseen:
"Kivijumala kuoleman tai elämän antaa."
"— Mikä tuo Kivijumala on? Tarun mukaan se on ihmekivi, ja herra d'Hergemont selittää sen otaksumaksi, joka ulottuu mitä etäisimpiin aikoihin. Sarekissa on aina uskottu ihmeitä tekevän kiven olemassaoloon. Keskiajalla tuotiin hinteliä ja rujoja lapsia, jotka laskettiin pitkälleen päivä- ja yökausiksi sille kivelle ja jotka nousivat siitä terveinä ruumiiltaan ja tukevina. Hedelmättömät naiset tulivat hyvällä menestyksellä etsimään apua samalta kiveltä, kuten vanhukset, haavoittuneet ja kaikki raihnaiset. Sattui kuitenkin niin, että pyhiinvaelluspaikka välillä vaihtui, koska kivi huhun mukaan oli siirretty; väitetäänpä sen joskus hävinneenkin. Kahdeksannellatoista vuosisadalla kunnioitettiin Keijukaisten patsasta, ja sen laelle pantiin vielä toisinaan makaamaan risatautisia lapsia."
"Mutta", sanoi Véronique, "eikö kivellä ollut myöskin pahoja ominaisuuksia, koska se antoi kuoleman kuten elämänkin?"
"Oli, jos siihen koski niiden tietämättä, joiden tehtävänä oli sitä varjella ja palvoa. Mutta tässä suhteessa salaisuus käy vielä mutkikkaammaksi, koska puhutaan myös kalliista kivestä, jostakin eriskummaisesta jalokivestä, josta säihkyy liekkejä; ja se polttaa niitä, jotka sitä kantavat ja tuottaa heille helvetintuskia."
"Niin kuuluu käyneen Maguennocille Honorinen kertomuksen mukaan", huomautti Véronique.
"Se on totta", vastasi Stéphane; "mutta tässä tulemmekin nykyaikaan. Tähän asti olen teille puhunut sadunomaisesta menneisyydestä, molemmista legendoista ja Kivijumalaan liittyvästä ennustuksesta. Maguennocin seikkailu avaa nykykauden, joka muuten on tuskin vähemmän hämärä kuin muinaisuus. Mitä on Maguennocille tapahtunut? Sitä varmaankaan emme koskaan saa tietää. Jo viikon päivät hän oli elellyt yksinään, synkkänä ja työtä tekemättä, kun hän sitten eräänä aamuna syöksyi herra d'Hergemontin työhuoneeseen ulvoen: — Minä kosketin siihen…! Minä olen hukassa…! Minä kosketin siihen…! Otin sen käteeni… Se poltti minua kuin valkea, mutta en tahtonut siitä luopua… Ah, jo päiväkausia se on jyrsinyt luitani. Hornan liekkiä, hornan liekkiä! — Ja hän näytti meille kämmenensä, joka oli kärventynyt kuin syövän kuluttama. Hänen palohaavaansa koetettiin hoitaa. Mutta hän oli ihan hullu ja änkytti: — Minä olen ensimmäinen uhri… Tuli nousee pian sydämeeni asti… Ja minun jälkeeni seuraavat muut. — Samana iltana hän katkaisi kätensä kirveellä. Viikkoa myöhemmin hän matkusti pois, kun ensin oli saanut Sarekin kaikki ihmiset kauhun valtaan."
"Minne hän meni?"
"Toivioretkelle Faouëtin kappeliin, lähelle sitä paikkaa, mistä löysitte hänet kuolleena."