"Minulla ei ole koskaan ollut käsissäni alkuperäistä kuvaa. Maguennoc oli antanut sen herra d'Hergemontille, joka visusti säilytti sitä huoneessaan. Mutta herra d'Hergemont väitti, että sellainen yhtäläisyys oli olemassa, ja vastoin tahtoansakin hän teki sen piirustuksessaan vielä näkyvämmäksi muistellessaan kaikkea, mitä olitte kärsinyt, vieläpä hänen tähtensä, sanoi hän."
"Ehkä hän muisti myöskin toista, muinoin Vorskille lausuttua ennustusta: 'Sinä saat surmasi ystävän kädestä, ja vaimosi kärsii ristinkuoleman.' Silloin tuo omituinen sattuma kaiketi herätti niin paljon hänen huomiotansa, että hän piirsi otsikkoon tyttönimeni alkukirjaimet V.d'H…?"
Sitten Véronique lisäsi hiljempaa:
"Ja kaikki on tapahtunut kirjoituksen sanojen mukaan…"
He vaikenivat. Kuinka he olisivat voineetkaan olla ajattelematta vuosisatoja sitten messukirjan lehdelle ja muinaiskelttiläisen muistopatsaan kiveen piirrettyjä sanoja? Jos kohtalo olikin tarjonnut Sarekin kolmellekymmenelle ruumisarkulle vasta vain kaksikymmentäseitsemän uhria, niin eivätkö puuttuvat kolme olleet ihan valmiina, kaikki kolme teljettyinä, vangittuina, uhraajain vallassa? Ja jos kummun huipulla suuren tammen luona toistaiseksi olikin ainoastaan kolme ristinpuuta, niin eikö neljäs ollut kohoamaisillaan neljännelle tuomitulle?
"François viipyy kauan!" lausui Véronique hetkisen kuluttua.
Hän lähestyi kuilua. Tikapuut eivät olleet hievahtaneet. Ne olivat yhä ulottumattomissa.
Stéphane sanoi vuorostaan:
"Pian tullaan minun ovelleni. Kummallista, etteivät ne ole vielä tulleet."
Mutta he eivät tahtoneet tunnustaa toisilleen levottomuuttansa, ja
Véronique toisti rauhallisella äänellä: