Véroniquen levottomuus heräsi taas. Hän sanoi hyvin hiljaa: "Samantekevä, mistä apu tulee, kunhan se vain tulee ajoissa eikä poikani joudu kauhistuttavain olentojen uhriksi!"
He olivat kauan ääneti. Näkymätön ja kuitenkin saapuvilla oleva vihollinen puristi heitä koko hirvittävällä painollaan. Se oli kaikkialla, se oli saaren haltijana, isännöi maanalaisissa asumuksissa, nummilla, metsässä ja läheisessä meressä, sen hallussa olivat muistopatsaat ja ruumisarkut. Se jatkoi historiaa muinaisten menojen mukaan, se antoi ne iskut, joita oli tuhat kertaa ennustettu.
"Mutta miksi? Missä tarkoituksessa? Mitä tämä kaikki merkitsee?" kysyi Véronique masentuneena. "Mitä suhdetta on nykyisten ja entisten välillä? Millä tavoin on selitettävissä, että työ on alkanut uudestaan ja samoin barbaarisin keinoin?"
Hän vaikeni jälleen. Hänen sielunsa pohjalla oli vaihdettujen sanojen ja ratkaisemattomain ongelmain takana kiusaamassa yhä sama ahdistava ajatus, ja hän huudahti:
"Ah, kunpa François olisi täällä! Jospa olisimme kaikki kolme niitä vastaan taistelemassa! Mitä hänelle on tapahtunut? Mikä häntä pidättää luolassa? Odottamaton estekö…?"
Nyt oli Stéphanen vuoro häntä rohkaista:
"Este? Miksi niin otaksutte? Ei ole mitään estettä… Työ vain on pitkällinen…"
"Niin, niin, olette oikeassa… työ on pitkällinen ja vaivaloinen… Ah, kunpa olisin varma, ettei hän menetä rohkeuttaan! Kuinka hilpeä mieliala hänellä on! Mikä luottamus! 'Äitiä ja poikaa, jotka ovat jälleen löytäneet toisensa, ei voida toisistaan enää eroittaa', sanoi hän minulle. 'Meitä voidaan vielä vainota, mutta ei koskaan eroittaa. Loppujen lopuksi me pääsemme voitolle.' Hän puhui totta, eikö niin, Stéphane? En suinkaan minä ole löytänyt poikaani sitä varten, että hänet taaskin kadottaisin?… Ei, ei, se olisi liian suuri vääryys, eikä ole mahdollista…"
Stéphane katseli häntä kummastuen siitä, että hän keskeytti puheensa.
Véronique kuunteli.
"Mitä nyt?" kysyi Stéphane.