"Miksi minä tulin tänne?" jupisi hän. "Olisi ollut niin yksinkertaista odottaa! Kahden olisimme teidät aivan varmaan pelastaneet…"
Hänen sielunsa hämmennyksessä välähti tämä ajatus: Eikö hän ollut tahtonut kiirehtiä Stéphanen vapauttamista siksi, että tunsi tämän miehen rakkauden, ja eikö arvoton uteliaisuus ollut syössyt häntä tähän yritykseen? Se oli kauhea ajatus, jonka hän heti karkoitti lausuen:
"Ei, minun täytyi tulla. Kohtalo vainoo meitä."
"Älkää uskoko niin", sanoi Stéphane, "vaan kaikki kääntyy parhain päin".
"Liian myöhään!" virkkoi Véronique kohauttaen päätänsä.
"Miksi? Mistä tiedämme, ettei François ole lähtenyt kopistaan?
Niinhän te itsekin vastikään arvelitte…"
Véronique ei vastannut. Hänen kasvonsa vääntyivät kalpeina. Kärsimykset olivat hänessä herättäneet jonkinlaisen vaistomaisen aavistuksen siitä, mikä tuho häntä uhkasi. Ja tämä tuho väijyi kaikkialla. Todistukset siitä esiintyivät uudestaan entistä pelottavampina.
"Kuolema ympäröi meitä", sanoi hän.
Stéphane yritti hymyillä.
"Te puhutte niinkuin Sarekin asukkaat. Teitä kiusaa sama pelko…"