Véronique tajusi hyvin selvästi, mitä voisi tapahtua. Ahdistajain hyökätessä sisään hän hievahtaen asennostaan ja estettynä liikkeissään tähtäisi huonosti ja ampuisi ohi. Siinä tapauksessa ne sulkisivat oven jälleen ja rientäisivät Françoisin koppiin.
Tämä ajatus huimasi häntä, ja nyt hän toimi silmänräpäyksessä ja vaistomaisesti kyykistyen työnsi alhaalla, olevan teljen eteen. Toisella kädellään hän, puoleksi noustuaan, paiskasi kurkistusaukon rautaluukun kiinni. Säppi naksahti. Nyt ei enää voinut astua sisälle eikä katsella.
Hän käsitti heti tämän toimenpiteen järjettömyyden, se kun ei torjunut vihollisen uhkauksia. Stéphane, joka oli hypähtänyt hänen viereensä, sanoi:
"Hyvä Jumala, mitä te teitte? Ne näkivät kyllä, että minä en liikahtanut, ja nyt ne tietävät, etten ole täällä yksin."
"Juuri siksi", virkkoi Véronique, yrittäen puolustaa tekoansa. "Ne koettavat puhkaista tämän oven, ja siten me saamme riittävästi aikaa."
"Aikaa mihin?"
"Paetaksemme."
"Miten?"
"François kyllä kutsuu meitä… François…" Hän ei ehtinyt lopettaa lausettansa. He kuulivat nyt askelia, jotka loittonivat nopeasti kauaksi käytävään. Ei saattanut epäillä, että vihollinen, välittämättä Stéphanesta, jonka karkaaminen ei näyttänyt mahdolliselta, meni yläkammioiden kerrokseen. Eikö sitäpaitsi pitänyt otaksua, että ystävysten välillä oli yhteistoimintaa ja että poika oli päässyt Stéphanen luolaan ja juuri hän teljennyt oven?
Véronique oli siis jouduttanut tapauksia siihen suuntaan, jota hän niin monista syistä pelkäsi. Siellä ylhäällä yllätettäisiin François juuri sillä hetkellä, jolloin hän valmistautui pakoon. Tämä kuvitelma oli hirveä.