Véronique kuunteli tyrmistyneenä odottaen, mitä tapahtuisi, koettaen arvata, vakoillen jokaista ilmettä Stéphanen silmissä, joka seisoi hänen edessään ja katseli häntä niinkuin mies vaaran hetkellä katselee rakastamaansa naista.
Ja äkkiä Véronique horjahti, ja hänen täytyi tukea itseään kädellään seinää vasten. Olisi luullut koko luolan, koko kallion liikahtavan avaruudessa.
"Oh", jupisi hän, "vapisenko minä tosiaan näin…? Pelkoko minua tärisyttää kiireestä kantapäähän?"
Hän tarttui rajusti Stéphanen molempiin käsiin ja tiukkasi häneltä:
"Vastatkaa… Minä tahdon tietää…"
Stéphane ei vastannut. Hänen kyynelistä kosteissa silmissään ei ollut pelkoa, ne kuvastivat vain rajatonta rakkautta, ääretöntä epätoivoa. Hän ajatteli vain Véroniquea.
Oliko sitäpaitsi tarpeellistakaan, että hän selittäisi, niitä tapahtuisi, ja eikö todellisuus esiintyisi itsestään sen mukaan kuin sekunnit kuluivat? Omituinen todellisuus, jolla ei ollut mitään suhdetta tavallisiin tapahtumiin, vaan joka oli kaiken sen ulkopuolella, mitä mielikuvitus voi pahuuden alalla keksiä! Omituinen todellisuus, jonka oireita Véronique vähitellen alkoi havaita, mutta jota hän yhä kieltäytyi ottamasta huomioon.
Kuin laskuluukku, mutta sellainen, joka toimii päinvastoin kuin tavallisesti, kohosi luolan keskelle sijoitettu tavattoman paksuista lankuista tehty neliö, kieppuen näkymättömän akselin ympäri, joka oli sen saranana kuilussa. Se nousi melkein huomaamatta kuin mahdottoman iso avautuva kansi, kallistuen jo samaan tapaan kuin ponnahduslauta, joka ulottui reunasta luolan perälle asti. Kaltevuus oli vielä varsin loiva, joten sillä seisten oli vielä helppo pysyttää tasapainonsa. Ensi hetkellä Véronique luuli, että vihollisen tarkoitus oli murskata heidät armottoman lattian ja graniittiholvin väliin. Mutta melkein heti hän sitten älysi, että inhoittava kone kohosi nostosillan tavalla ja että sen tarkoituksena oli syöstä heidät ulos mereen. Ja sen tehtävänsä se täyttäisi leppymättömästi. Tuloksena oli varma, väistämätön perikato. Mitä tahansa he yrittäisivät kuinka he ponnistelisivatkaan pysytelläkseen siinä kiinni, tulisi sittenkin se hetki, jolloin luukun pinta olisi pystyssä kohtisuorassa, tasan täyttäen jyrkän rantakallion aukon.
"Tämä on kauheaa… liian kauheaa…", mutisi Véronique.
He eivät olleet päästäneet toistensa käsiä. Stéphane itki hiljaa.