"Emme siis voine mitään tehdä?" voihki Véronique.
"Emme mitään", vastasi Stéphane.
"Mutta onhan lattian ympärillä hiukan alaa. Luola on pyöreä.
Voisimme…"
"Ala on liian ahdas. Jos yrittäisimme asettua jollekin neliön kolmesta sivusta, sen ja seinän väliin, niin murskautuisimme. Kaikki se on laskettu. Olen sitä usein miettinyt."
"Siis?"
"Täytyy odottaa."
"Mitä? Ketä?"
"Françoisia."
"Oi", virkkoi nuori äiti nyyhkien, "François on ehkä myöskin
tuomittu… Tai kenties hän etsii meitä ja joutuu johonkin ansaan.
Joka tapauksessa en häntä enää näe… Hän ei saa mitään tietää…
Eikä saa edes nähdä äitiänsä ennen kuolemaansa…"
Hän puristi lujasti nuoren miehen käsiä ja jatkoi: