Véronique oli tarttunut tikkaiden lähempään sivuun. Tällä kertaa hän Stéphanen avustamana pääsi verrattain helposti viimeiselle askelmalle, mutta hän sanoi:
"Entä te, Stéphane? Tulettehan te mukaan?"
"Ehdin vielä", vastasi toinen, "rientäkää nyt vain…"
"Ei, luvatkaa minulle…"
"Minä vannon sen teille; rientäkää…"
Véronique kiipesi ylös neljä puolaa ja pysähtyi lausuen:
"Tuletteko te, Stéphane?"
Tämä oli jo kääntynyt selkä ulospäin ja työntänyt vasemman kätensä ahtaaseen rakoon, joka oli jäänyt nostosillan ja kallion väliin. Hänen oikea kätensä tavoitti tikkaat, ja hän pääsi astumaan alimmalle puolalle. Hänkin oli pelastunut.
Kuinka iloisena nousikaan Véronique ylöspäin. Mitäpä merkitsi, että kuilu ammotti hänen allaan? Saattoiko hän pitää siitä väliä, silloin kun ylhäällä oli odottamassa hänen poikansa, jota hän vihdoinkin saisi puristaa rintaansa vasten!
"Tässä minä olen… kas tässä…!" hoki hän. "Tässä, rakkaani!"