Ripeästi hän pisti päänsä ja olkapäänsä ikkunasta sisään. Lapsi veti häntä. Hän harppasi kamanan yli. Vihdoin hän oli poikansa luona. He heittäytyivät toistensa syliin.
"Ah, äiti…! Onko se mahdollista, äiti!"
Mutta tuskin oli Véronique kietaissut kätensä pojan ympärille, kun hän hiukan perääntyi. Miksi? Hän ei tiennyt. Hänen tunteenpurkaustaan hillitsi selittämätön hämmennys.
"Tule, tule", sanoi hän laahaten pojan ikkunan luo täyteen päivänvaloon, "tule, että katselen sinua".
Lapsi ei vastustellut, ja Véronique tarkasti poikaa pari, kolme silmänräpäystä, ei kauemmin, ja sanoi heti, säikähdyksestä vavahtaen:
"Siis sinä? Sinä siis olitkin murhaaja?"
Mikä kauheus! Hän tunsi hirviön kasvot, joka hänen nähtensä oli surmannut herra d'Hergemontin ja Honorinen!
"Tunnetko siis minut?" ilkkui poika.
Lapsen äänestäkin Véronique huomasi erehdyksensä. Tämä ei ollut François, vaan toinen poika, joka oli suorittanut tihutyön Françoisin tavallisiin vaatteisiin puettuna.
Poika virnisti jälleen.