"Ah, sinulle alkaa selvitä, rouvaseni! Taidat tuntea minut?"
Inhoittavat kasvot vääntyivät, kävivät häijyiksi, julmiksi ja saivat mitä katalimman ilmeen.
"Vorski…! Vorski…!" sopersi Véronique. "Vorskin minä sinussa tunnen…"
Nuorukainen purskahti nauruun.
"Miksikä ei…? Luuletko, että minä kiellän isän, kuten sinä olet hänet kieltänyt?"
"Vorskin poika…? Hänen poikansa…!" toisteli Véronique.
"Hyväinen aika, niin, hänen poikansa…! Mitäs sinä siitä? Oli kai sillä kunnon miehellä oikeus kahteenkin poikaan! Ensin minä, ja sitten lempeä François."
"Vorskin poika!" sanoi Véronique vielä kerran.
"Ja aika veitikka, sen sinulle vannon… isänsä poika, kasvatettu kelpo periaatteiden mukaan. Olen kai sen sinulle jo osoittanut, häh? Mutta siinä ei ole lorun loppu… olemme vasta alussa… Kah, tahdotko, että annan sinulle uuden todistuksen? Katsohan tuota opettaja-hölmöä… Ei, mutta katsohan, kuinka minä käyn asiaan käsiksi!"
Yhdellä hyppäyksellä hän oli ikkunan luona. Stéphanen pää tuli näkyviin. Lapsi sieppasi kiven ja iski sillä kaikin voimin, työntäen pakolaisen takaisin.