Véronique, joka oli ensi hetkellä epäröinyt, käsittämättä uhkausta, hyökkäsi ikkunaa kohti ja tarttui pojan käsivarteen. Liian myöhään. Pää katosi. Tikkaiden rautakynnet irtaantuivat kamanasta. Kuultiin rytinää ja sitten molskahdus veteen.
Véronique riensi katsomaan ulos ikkunasta. Tikapuut uiskentelivat siinä osassa suvantoa, jonka voi eroittaa liikkumattomasta, kallioiden reunustamasta vedenpinnasta. Mikään ei osoittanut paikkaa, johon Stéphane oli pudonnut. Ei mitään pyörteitä. Ei mitään karetta.
Hän huusi:
"Stéphane… Stéphane…!"
Ei mitään vastausta. Avaruuden suuri äänettömyys, jossa tuuli torkkuu ja meri uinuu.
"Voi, sinä heittiö, mitä sinä teit?" voihki Véronique.
"Älä itke, rouvaseni…" virkkoi nuorukainen. "Herra Stéphane kasvatti pojastasi nahjuksen. Hei, lyökäämme asia leikiksi! Ehkäpä syleilisimme? Tahdotko, emintimäni? No mitä, oletko niin itsepäinen! Kyllä kai sinä siis minua kovin vihaat?"
Poika lähestyi syli avoinna. Véronique ojensi nopeasti revolverinsa häntä kohti.
"Mene siitä… mene, tai muutoin surmaan sinut kuin vihaisen villipedon! Mene tiehesi…!"
Lapsen kasvot kävivät entistä hurjemmiksi. Hän perääntyi askel askeleelta ja puuskui: