"Vai niin, mutta sen sinä saat minulle maksaa, korea nainen! Mitä! Minä aion sinua syleillä… täynnä ystävällisiä tunteita… ja sinä tahdot ampua minua? Sen sinä maksat minulle verellä… kauniilla punaisena virtaavalla verellä… verellä… verellä…"
Kuulosti siltä kuin tämä sana olisi ollut hänelle mieluinen lausuttavaksi. Hän toisteli sitä moneen kertaan, purskahti sitten uudestaan häijyyn nauruun ja luikki pois priiorintaloon vievää tunnelia pitkin huutaen:
"Sen saa maksaa poikasi veri, mamma Véronique… rakkaimman
Françoisisi veri…"
KYMMENES LUKU
Pakoyritys
Vavisten ja epävarmana Véronique kuunteli, kunnes pojan askeleet olivat häipyneet. Mitä tehdä? Stéphanen murha oli hetkiseksi kääntänyt hänen ajatuksensa Françoisista, mutta nyt hänen levottomuutensa oli palannut. Mihin oli hänen poikansa joutunut? Pitikö tavata François priiorintalossa ja siellä häntä puolustaa uhkaavia vaaroja vastaan? "Katsotaanpa", tuumi hän, "minä joudun päästäni pyörälle… No, miettikäämme… Muutama tunti sitten jutteli François minulle vankilansa muurin lävitse… varmasti se oli hän… Se, joka eilen tarttui käteeni ja sitä suudellen hyväili, oli tietysti François… Äiti ei erehdy, ja minä värisin hellyydestä ja rakkaudesta. Mutta eikö hän sitten… tämän aamun jälkeen ole lähtenyt tyrmästään?"
Hän jäi miettimään ja lausui sitten hitaasti:
"Niin… niin on tapahtunut… Siellä alhaalla yllätettiin Stéphane ja minut. Heti hälytys. Vorskin pojanriiviö nousi yläkertaan juuri Françoisia silmällä pitääkseen. Havaittuaan kopin tyhjäksi ja seinässä aukon hän ryömi tänne. Niin, niin sen asian laita on… Mitä tietä hän muutoin olisi tullut…? Tänne päästyään hänen mieleensä juolahti mennä ikkunan luo ajatellen, että se oli merelle päin ja että François oli valinnut sen pakotiekseen. Heti hän huomasi tikapuiden rautakynnet. Sitten hän kurkisti alaspäin, näki ja tunsi minut ja huusi minua tulemaan… Ja nyt… nyt hän on matkalla taloon, jossa hän välttämättä kohtaa Françoisin…"
Kuitenkaan ei Véronique liikahtanut. Hän aavisti, että vaara ei uhannut talosta päin, vaan juuri täältä, maaluolien taholta. Hän kyseli itseltään, oliko François todella ehtinyt pakoon ja eikö toinen ollut häntä yllättänyt, ennenkuin hänen työnsä oli päättynyt.
Kauhea epävarmuus! Hän kumartui kiireesti tarkastamaan muurin aukkoa ja nähtyään, että se oli laajennettu, aikoi itse vuorostaan mennä siitä sisälle. Mutta vaikka kolo juuri riittikin lapselle, oli se liian ahdas hänelle, ja hänen olkapäänsä tarttuivat kiinni. Hän ponnisteli kuitenkin itsepäisesti, repi liivinsä, raappi ihoansa kallion särmiin, ja vihdoin hänen onnistui kärsivällisyytensä avulla pujahtaa läpi.