Koppi oli tyhjä. Mutta ovi oli avattu vastakkaisiin käytäviin, ja Véroniquesta tuntui — pelkkä vaikutelma vain, sillä ikkunasta tuli liian heikosti valoa, — että joku juuri oli menossa kopista avoimen oven kautta. Ja hämärästä varjomaisesta hahmosta, jota hän, niin sanoaksemme, ei ollut nähnyt, jäi hänelle kuitenkin varmuus, että se oli käytävään kätkeytynyt nainen, jonka hänen odottamaton tunkeutumisensa tänne oli yllättänyt.
"Se on heidän liittolaisensa", ajatteli Véronique. "Hän on tullut sen pojan kanssa, joka surmasi Stéphanen, ja varmaankin vienyt Françoisin pois… Ehkäpä François onkin vielä täällä ihan lähellä minua, naisen pitäessä minua silmällä…"
Vähitellen tottuivat Véroniquen silmät puolihämärään. Ja hän näki selvästi, että sisäänpäin aukeavan oven syrjässä oli naisen käsi, joka sitä verkalleen veti kiinni.
"Miksi hän ei sitä heti sulje", ajatteli Véronique, "koska hän kaikesta päättäen tahtoo asettaa esteen välillemme?"
Vastauksen sai Véronique kuullessaan oven alta kiven kitinää. Jos este poistettaisiin, niin ovi sulkeutuisi. Epäröimättä Véronique kiirehti paikalle, tarttui jykevään rautaripaan ja veti sitä itseään kohti. Käsi katosi, mutta vastaponnistus jatkui. Varmaan oli toisella puolellakin kädensija.
Äkkiä kuului vihellys. Nainen kutsui apuun. Ja melkein heti kajahti käytävästä jonkun matkan päästä naisesta huuto:
"Äiti, äiti!"
Kuinka syvästi liikutettuna Véronique kuulikaan tämän äänen! Hänen poikansa, hänen oikea poikansa kutsui häntä! Hänen poikansa oli vielä vangittuna, mutta elossa! Mikä yli-inhimillinen ilo!
"Täällä minä olen, pienokaiseni."
"Joudu, äiti! Minut on sidottu, ja vihellys on merkkinä… ne tulevat kohta."