"Täällä minä olen… minä pelastan sinut sitä ennen…!"
Véronique ei epäillyt tulosta. Hänestä tuntui, että hänen voimansa olivat rajattomat ja ettei mikään kyennyt vastustamaan hänen koko olentonsa epätoivoista jännitystä. Ja vastustaja heikontui todellakin, antaen vähitellen perään.
Rako suureni ja vihdoin kamppailu päättyi. Véronique pääsi lävitse.
Vieras nainen oli jo paennut käytävään ja laahasi poikaa köydestä, pakottaakseen häntä sidottunakin kävelemään. Turha yritys! Hän luopuikin siitä heti. Véronique oli hänen vieressään, revolveri kädessä.
Nainen hellitti lapsen ja suoristautui avoimista kopeista tulevassa valossa. Hänellä oli yllään valkoinen, vyöllinen villapuku, käsivarret puoliksi paljaina, ja kasvot olivat vielä nuoret, mutta kuihtuneet, laihat ja ryppyiset. Hänen hiuksensa olivat vaaleat, seassa valkoisia suortuvia. Silmistä loisti häijy vimma.
Molemmat naiset katselivat toisiaan sanaa sanomatta, niinkuin viholliset, jotka ovat mitanneet toistensa voimat ja joiden välillä kamppailu alkaa uudestaan. Voitonriemuisena Véronique melkein hymyili — uhman hymyä. Vihdoin hän sanoi:
"Jos sormellannekaan koskette lapseeni, niin minä surmaan teidät.
Lähtekää."
Nainen ei pelännyt. Hän näkyi miettivän ja kuunteli apua odottaen. Mitään apua ei tullut. Silloin hän loi silmänsä alas Françoisia kohti ja liikahti ikäänkuin käydäkseen jälleen käsiksi saaliiseensa.
"Älkää koskeko häneen!" toisti Véronique hurjasti. "Älkää koskeko, taikka minä ammun!"
Nainen kohautti olkapäitänsä ja lausui: