"Rientäkäämme, rakkaani; meidän on etsittävä turvaa heidän takaa-ajoltaan. Meidän pitää lähteä täältä."
"Niin", vastasi poika, "ja varsinkin saarelta. Minä olen keksinyt pakosuunnitelman, jonka täytyy onnistua. Mutta ennen kaikkea, Stéphane… kuinka hänen on käynyt? Kuulin koppini alapuolelta jotakin melua, josta sinulle jo puhuin, ja minä pelkään…"
Vastaamatta tähän mitään Véronique talutti poikaa.
"Minulla on paljon asioita sinulle ilmoitettavana, rakkaani, surullisia asioita, joista et enää saa olla tietämätön. Mutta aluksi… tällä hetkellä meidän täytyy paeta priiorintaloon. Se nainen menee noutamaan apua ajaakseen meitä takaa."
"Mutta astuessaan äkkiä koppiini ja yllättäessään minut muuria puhkaisemasta hän ei ollut yksinään. Joku oli hänen mukanaan…"
"Kai eräs poika? Sinun kokoisesi poika?"
"Minä en juuri nähnyt häntä. He karkasivat kimppuuni, nainen ja hän sitoivat minut ja veivät käytävään; sitten se nainen läksi hetkiseksi ja poika palasi koppiin päin. Se tuntee siis nyt tämän tunnelin ja suuaukon."
"Se on kyllä totta, mutta hänestä me suoriudumme helposti ja tukimme tunnelin suun."
"Sittenkin on vielä silta, joka yhdistää saaren puoliskot", huomautti
François.
"Ei", sanoi äiti, "minä sytytin sen tuleen. Priiorintalo on ihan eristettynä."