He astuivat nopeasti, Véroniquen jouduttaessa kulkua ja François hiukan levottomana äitinsä lausumista sanoista.
"Niin, niin…" virkkoi nuorukainen, "minä huomaan tosiaan, että on paljon asioita, joita en tiedä. Sinä olet ne minulta salannut, etten säikähtyisi, äiti. Vai on silta siis poltettu… Kaiketi siihen varatulla öljyllä, niinkuin oli Maguennocin kanssa sovittu, jos vaara uhkaisi…? Sinuakin siis uhattiin, ja taistelu oli alkanut sinua vastaan, äiti? Ja sitten muistan, että se nainen lausui vihoissaan muutamia sanoja…! Ja sitten… ja sitten ennen kaikkea, kuinka on Stéphanen käynyt? Kopissani puhuttiin hänestä vastikään kuiskaillen… Kaikki se kiusaa minua… En näe niitä tikapuitakaan, jotka lupasit tuoda…"
"Kuule nyt, rakkaani, älkäämme hukatko hetkistäkään. Nainen on ehtinyt saada apua… Ne ovat meidän jäljillämme."
Lapsi pysähtyi äkkiä.
"Äiti…"
"Mitä? Kuuletko jotakin?"
"Astuntaa."
"Oletko varma siitä?"
"Joku kävelee meitä kohti…"
"Ah", jupisi Véronique käheästi, "murhaaja palaa priiorintalosta…"