Véronique tuki häntä, jottei hän kaatuisi, ja hiljaisuudessa hän kuuli lapsen nyyhkyttävän ja änkyttävän:
"Älä sittenkään ammu, äiti…"
"Tuossa hän on… rakkaani… vaikene… kas tuossa katsele häntä…"
Poika astui ohi. Hän käveli hitaasti, hiukan kumarassa, ja näytti kuuntelevan. Véroniquesta hän oli ihan Françoisin kokoinen, ja tällä kertaa, tarkkaavammin katsellessa, ei tuntunutkaan enää kovin kummalliselta, että Honorine ja herra d'Hergemont olivat erehtyneet; sillä tosiaan oli yhtäläisyyttä, jota Françoisilta riistetty punainen lakki tietenkin oli lisännyt.
Poika meni ohi ja katosi.
"Tunnetko sinä hänet?" kysyi Véronique.
"En, äiti."
"Oletko varma, ettet ole häntä koskaan nähnyt?"
"Ihan varma."
"Ja hänkö todellakin sen naisen kanssa hyökkäsi luolassa sinun kimppuusi?"