"Sitä en epäile, äiti. Hän sivalsi minua kasvoihinkin syyttömästi, ikäänkuin vihanvimmassa."
"Ah", sanoi Véronique, "tämä kaikki on käsittämätöntä. Milloinkahan pääsemme tästä painajaisesta!"
"Joudu, äiti, tie on vapaa. Käyttäkäämme sitä hyväksemme."
Valossa hän näki, että poika oli kovin kalpea, ja hän tunsi jääkylmän käden omassaan. Kuitenkin François hymyili hänelle onnellisen näköisenä.
He läksivät uudestaan liikkeelle, ja pian he kuljettuaan molempia saaria yhdistävän kallionkielekkeen toiselle puolelle ja noustuaan portaita tulivat päivänvaloon Maguennocin kukkatarhan oikealla puolella. Aurinko oli menemässä mailleen.
"Me olemme pelastetut", sanoi Véronique.
"Niin", huomautti lapsi, "mutta vain sillä ehdolla, ettei meitä voida tavoittaa samaa tietä. Se on siis tukittava."
"Millä tavoin?"
"Odotahan, minä menen noutamaan työkaluja talosta."
"Oh, älä mene, me emme eroa toisistamme, François."