"Menkäämme sinne yhdessä, äiti."
"Mutta jos vihollinen saapuu sillä välin? Ei, täytyy puolustaa tätä aukkoa."
"Auta minua sitten, äiti."
Nopeasta tarkastuksesta selvisi heille, että toisella niistä kahdesta kivestä, jotka yhtyivät holviksi suuaukon yläpuolelle, oli jokseenkin matalalle istutettu kanta. Heidän ei tosiaan ollut lainkaan vaikea sitä ensin horjuttaa ja sitten kaivaa juurelta paljaaksi ja kallistaa. Kivi putosi poikkipuolin portaille, ja sen peitti heti päälle sortunut multa- ja kivikasa, niin että oli mahdotonta tai ainakin hankalaa tunkea siitä lävitse.
"Se turvaa meidän täälläolomme siksi, kun voimme panna suunnitelmani toimeen", sanoi François. "Ja ole levollinen, äiti, aate on hyvä, emmekä ole kaukana päämäärästämme."
Muutoin he tunsivat, että lepo oli ennen kaikkea välttämätön.
Molemmat olivat uupuneita.
"Oikaise itse lepäämään, äiti… kas tuohon… siinä on sammalmatto räystäsmäisen kallion alla, oikea vuodekomero. Siinä sinä nukut kuin kuningatar viileydeltä suojattuna."
"Ah, rakkaani, rakkaani", kuiskasi Véronique täysin onnellisena…
Selitysten aika oli tullut, eikä Véronique epäröinyt niihin ryhtyä. Lapsen surua hänen kuullessaan kaikkien niiden rakkaiden henkilöiden kuolleen, jotka hän oli tuntenut, vaimentaisi se suuri riemu, jonka äidin löytäminen hänelle tuotti. Véronique puhui siis avomielisesti, hyväillen hänen päätänsä, kuivaten hänen kyyneliänsä ja hyvin tuntien voivansa itse kylliksi korvata kaikki menetetyt rakkaatkin ystävät. Varsinkin Stéphanen kuolema koski poikaan kipeästi.
"Mutta onko se niin varmaa?" sanoi hän. "Sillä eihän mikään todista, että hän on hukkunut. Stéphane ui mainiosti… niin että… Niin, niin, äiti, ei saa joutua epätoivoon… päinvastoin… Kas, tuossa on ystävä, joka tulee aina synkkinä hetkinä vakuuttamaan, että kaikki ei ole menetetty."