Bretagnetar kohautti päätänsä hyväksyvään tapaan, ja Véronique jatkoi:
"Niin huolestuttavia, niin järkyttäviä… Ette aavistakaan, miksi olen tullut tänne. Minun täytyy se sanoa teille. Ainoastaan te voitte minulle selittää… Katsokaas… sattuma — aivan pieni sattuma, ja oikeastaan kaikki johtuu siitä — sai minut tulemaan Bretagneen ensi kertaa elämässäni, ja minä näin täällä maantien vieressä vanhan aution hökkelin ovessa tyttönimeni alkukirjaimet, nimipiirroksen, jota en enää ole käyttänyt neljään-, viiteentoista vuoteen. Jatkaessani matkaani keksin vielä useitakin kertoja saman nimikirjoituksen, ja siihen oli aina pantu eri järjestysnumero, ja niin jouduin tänne Beg-Meilin rannikolle ja juuri tälle kohtaa, joka siis oli jonkun suunnitteleman ja kulkeman reitin päätepisteenä… Mutta kuka tuo henkilö on ollut, sitä en tiedä."
"Onko teidän nimikirjoituksenne tuolla?" kysyi Honorine innostuen.
"Missä paikassa?"
"Tuossa kivessä yläpuolellamme, kojun oven likellä."
"En näe täältä asti. Mitkä kirjaimet ne ovat?"
"V. d'H."
Bretagnelaisvaimo hillitsi säpsähdystään. Hänen luisevat kasvonsa ilmaisivat syvää liikutusta, ja hän sanoi hampaittensa välistä:
"Ah", huudahti nuori nainen, "te siis tiedätte nimeni… te tiedätte…!"
Honorine tarttui hänen molempiin käsiinsä ja piti niitä kauan omissaan. Hymy kirkasti hänen karkeat kasvonsa, ja hänen silmänsä vettyivät kyynelistä hänen toistellessaan:
"Neiti Véronique… rouva Véronique, oletteko te siis Véronique? Ah, hyvä Jumala, onko se mahdollista! Pyhä Neitsyt Maria olkoon kiitetty!"