"Millä tavalla? Tuntematon ystävä ei ole saanut asiasta tietoakaan."
"Hän tulee sittenkin. Hän ei tarvitse ilmoitusta tietääkseen, että vaara on suuri. Hän tulee. Ja lupaahan minulle, äiti, että säilytät luottamuksesi, tapahtuipa mitä tahansa!"
"Minä säilytän luottamukseni, rakas lapsi, sen sinulle lupaan."
"Siinä, teet oikein", sanoi poika nauraen, "koska minusta tulee päällikkö. Ja minkälainen päällikkö, äiti? Eilis-illasta asti käsitin, että saattaakseni yrityksen hyvään loppuun ja turvatakseni äitini vilulta ja nälältä, jollemme pääsisi astumaan veneeseen tänä iltapäivänä, oli tarvis ruokavaroja ja peitteitä. Tässä meidän sopii viettää ensi yö, kun emme varovaisuuden vuoksi voi mennä taloon nukkumaan. Mihin sinä panit sen käärön äiti?"
Molemmat söivät hilpeinä ja hyvällä ruokahalulla. Sitten François toimitti äitinsä makuulle, kääri hänet peitteisiin, ja he nukkuivat toisiansa vasten puristautuen onnellisina ja pelottomina.
Kun raikas aamuilma herätti Véroniquen, näkyi taivaalla punertava valojuova.
François nukkui turvallisen lapsen rauhallista unta, jota eivät mitkään häijyt unennäöt häiritse. Véronique katseli häntä kauan, määrättömän kauan, väsymättä; ja aurinko oli kohonnut korkealle, kun hän yhä vielä katseli.
"Toimeen, äiti!" virkkoi poika avattuaan silmänsä ja syleiltyään äitiään. "Ketään ei liene tunnelin puolella? Ei. Silloin meillä on kylliksi aikaa ehtiä veneeseen."
He ottivat mukaansa peitteet ja ruokavarat ja lähtivät kevein askelin hyökkäysportille päin, ihan saaren kärkeen. Sen toisella puolella kasaantuivat kalliot hirvittäväksi sekamelskaksi, jonka keskellä meri, vaikka muualta olikin tyyni, piti aika pauhinaa.
"Onkohan veneesi siellä enää?" virkkoi Véronique.