"Kumarru hiukan, äiti. Tottahan sinä sen näet tuolla alhaalla kallioiden raossa? Meidän tarvitsee vain kiertää väkipyörää saadaksemme sen vesille. Niin, kaikki on hyvin järjestetty, rakas äiti… Ei ole mitään pelättävää… Ainoastaan… ainoastaan…"
Poika oli keskeyttänyt lauseensa ja mietti:
"Mitä…? Mikä nyt on?" kysyi Véronique.
"Pyh, ei mitään, vain pieni viivytys…"
"Mutta sano…?"
Poika purskahti nauruun.
"Niin, täytyy tunnustaa, että se on retken johtajalle hiukan nöyryyttävää. Kuvittelehan, että olen unohtanut airot. Ne ovat talossa."
"Mutta sehän on kauheata!" huudahti Véronique.
"Miksi niin? Minä juoksen taloon. Kymmenen minuutin päästä palaan luoksesi."
Véroniquen koko pelko elpyi uudestaan.