"Ja jos ne sillä välin ryntäävät tunnelista esille?"
"No, no, äiti", sanoi lapsi hymyillen, "sinä lupasit olla luottavainen. Päästäkseen ulos tunnelista he saavat rehkiä tunnin ajan, ja kyllä sen kuulisi. Ja mitäpä tässä turhia selittelen, rakas äiti! Minä tulen heti takaisin."
Hän lähti juoksemaan.
"François? François?"
Poika ei vastannut.
"Ah", huoahti Véronique, jota aavistukset jälleen alkoivat kiusata, "olinhan vannonut, etten silmänräpäykseksikään jättäisi häntä!"
Hän seurasi Françoisia etäältä ja pysähtyi sitten töyräälle Keijukaisten patsaan ja Kukkakalmiston välille. Sieltä hän eroitti tunnelin suun ja näki poikansakin, joka juoksi täyttä laukkaa niittyä pitkin.
François meni aluksi rakennuksen kellarikerrokseen, mutta varmaankaan eivät airot olleet siellä, koska hän melkein heti tuli ulos ja suuntasi askeleensa pääovea kohti. Temmattuaan sen auki hän katosi sinne.
"Minuutti riittää hänelle varsin hyvin", tuumi Véronique. "Airot ovat tietenkin eteisessä… Joka tapauksessa varmasti välikerroksessa… No, korkeintaan kaksi minuuttia."
Hän laski sekunnit pitäen silmällä tunnelin suuta.