Vorski vastasi:
"Meidän poikamme, arvoisa rouva, on minulle pyhä. Hänellä ei ole isältään mitään pelättävää."
"Minä tahdon hänet nähdä."
Vorski kohotti kätensä valan merkiksi.
"Te saatte hänet nähdä, sen vannon."
"Ehkä kuolleena!" sanoi Véronique käheästi.
"Elävänä, kuten te ja minä, hyvä rouva."
Hetkiseksi tuli äänettömyys.
Ilmeisesti Vorski etsi sanoja ja valmisti puhetta, jolla säälimättömän taistelun heidän välillään piti alkaa.
Hän oli atleettimaisen kookas mies, vahvavartaloinen, hiukan käyräsäärinen. Hänen kaulansa oli hyvin tukeva ja jänteitten pullistama, mutta pää oli liian pieni ja tukassa kaksi pitkulaista laikkaa valkeita hapsia. Mikä hänessä ennen tuntui raa'alta, mutta sittenkin hieman hienostuneelta voimalta, se oli iän karttuessa muuttunut markkinateltassa pöyhistelevän ammattipainijan raskaaksi ja törkeäksi asennoksi. Levottomuutta herättävä tenho, joka muinoin tehosi naisiin, oli haihtunut, eikä ollut jäljellä muuta kuin tylyt ja julmat kasvot, joiden kovuutta hän koetti vaimentaa kylmällä hymyilyllä.