Hän päästi käsivartensa irti, veti esiin nojatuolin ja lausui kumartaen Véroniquelle:
"Keskustelusta, johon ryhdymme, hyvä rouva, tulee pitkä ja ajoittain tuskallinen. Ettekö suvaitse istuutua?"
Hän odotti hetkisen, ja kun ei saanut vastausta, jatkoi sallimatta hämmentää itseänsä:
"Tuolla pikku pöydällä on sitäpaitsi kaikenlaisia virvokkeita. Joku suupala ja tilkkanen vanhaa viiniä, lasi samppanjaa ei tehne teille pahaa…"
Hän teeskenteli liioiteltua kohteliaisuutta, puolibarbaareille luontaista sievistelyä, jolla he tahtovat osoittaa, että mitkään sivistyksen hienoudet eivät ole heille tuntemattomia ja että he ovat oppineet käyttämään kaikkia ritarillisia temppuja sellaistakin naista kohtaan, jota valloittajan oikeus sallisi kohdella ynseämmällä tavalla.
Véronique kohautti olkapäitänsä ja oli vaiti.
"Sama se", virkkoi Vorski, "mutta te käskette minut silloin seisomaan, niinkuin herrasmiehen tulee, joka on ylpeä joltisestakin seurustelutaidostaan. Ja sitäpaitsi suonette anteeksi, että esiinnyn edessänne tässä perin huolimattomassa asussa. Keskitysleirit ja Sarekin luolat eivät juuri edistä pukuvaraston uudistamista."
Hänellä oli tosiaan vanhat paikatut housut ja punaiset rikkinäiset villaliivit. Mutta niiden ylle hän oli ottanut valkoisen aivinaisen viitan, joka oli vyönauhalla puoleksi suljettu. Se oli oikeastaan hieno vaatekappale, ja hän korosti sen eriskummaisuuksia teatterimaisilla, asennoilla ja huolettoman tyydytyksen ilmeellä.
Tyytyväisenä esipuheeseensa hän alkoi kävellä edestakaisin, kädet selän takana, kuin mies, jolla ei ole kiirettä ja joka vakavimmissakin olosuhteissa suo itselleen miettimisaikaa. Sitten hän pysähtyi ja sanoi verkalleen:
"Luulen, hyvä rouva, että voitamme aikaa tuhlaamalla muutaman välttämättömän minuutin luodaksemme lyhyen yleissilmäyksen entiseen yhteiselämäämme. Eikö se ole teidänkin ajatuksenne?"