Véronique ei vastannut. Vorski alkoi samalla harkitulla äänellä:
"Silloin, kun te rakastitte minua…"
Véronique teki vastustavan liikkeen. Toinen jatkoi:
"Kuitenkin, Véronique…"
"Uh", äännähti nuori nainen inhoten, "minä kiellän teitä… Te ette saa lausua sitä nimeä! Minä kiellän teitä…"
Vorski hymyili ja puhui mukaantuvalla sävyllä:
"Älkää närkästykö, hyvä rouva. Mitä sanamuotoa käyttänenkin, kunnioitan teitä ehdottomasti. Aloitan siis uudestaan. Silloin, kun te rakastitte minua, olin minä, se täytyy tunnustaa, sydämetön irstailija, huikenteleva mies, jolta ehkä ei puuttunut komeahkoa ryhtiä, sillä minä olen aina rohkeasti mennyt äärimmäisyyksiin, mutta minulla ei ollut mitään aviomiehen välttämättömiä ominaisuuksia. Ne ominaisuudet olisin helposti saavuttanut teidän vaikutuksestanne, koska rakastin teitä hulluuteen asti. Teissä oli puhtautta, joka minua hurmasi, tenhoa ja luonnollisuutta, joita en ollut tavannut kessään muussa naisessa. Hiukan kärsivällisyyttä teidän puoleltanne, lempeä ponnistelu olisi riittänyt tekemään minusta toisen ihmisen. Mutta ensi hetkestä asti, heti kihlajaistemme jälkeen, jotka olivat varsin surulliset ja joissa ette ajatellut muuta kuin isänne mielipahaa ja kiukkua, niin, avioliittomme ensi hetkestä asti, vallitsi välillämme syvä ja korjaamaton ristiriita. Te olitte vastoin tahtoanne hyväksynyt itsepintaisen sulhasen. Te ette tuntenut puolisoanne kohtaan muuta kuin vihaa ja inhoa. Ne ovat asioita, joita sellainen mies kuin Vorski ei anna anteeksi. Kyllin monilta naisilta, ylväimmiltäkin, olin saanut suoranaisia todistuksia täydellisestä hienotuntoisuudestani, niin ettei minulla voi olla mitään syytä itsemoitteeseen. Sitä pahempi, että teidänlaisenne pieni porvarillisesti kasvatettu olento otti loukkaantuakseen. Vorski on niitä, jotka toimivat vaistojensa ja intohimojensa mukaan. Ne vaistot ja intohimot eivät teitä miellyttäneet? Kuten tahdoitte, hyvä rouva. Minä olin vapaa, palasin entiseen elämääni. Mutta…"
Hän keskeytti puheensa muutamiksi sekunneiksi ja jatkoi sitten:
"Mutta minä rakastin teitä. Ja kun asiat vuotta myöhemmin alkoivat kehittyä vauhdikkaasti ja kun te poikanne menetystä murehtien olitte mennyt luostariin, elin minä yhä tuon tyydyttämättömän ja polttavan rakkauden kiduttamana. Voitte arvata, minkälaista elämää vietin. Se oli sarja irstailuja ja hurjia seikkailuja, joissa koetin turhaan teitä unohtaa, ja sitten äkillisen toivon tuikahduksia, jälkiä, jotka minulle osoitettiin ja joita syöksyin suin päin seuraamaan, joutuakseni aina uudelleen toivottomuuteen ja yksinäisyyteen. Siten minä löysin jälleen isänne ja poikanne. Siten sain tietää heidän olinpaikkansa täällä ja siten pidin heitä silmällä ja vakoilin joko itse tai minulle hartaasti uskollisten henkilöiden välityksellä. Arvelin sillä tavoin löytäväni teidätkin, ponnistusteni ainoan päämäärän ja toimieni pohjimmaisen syyn. Sitten julistettiin sota. Kun en voinut päästä ajoissa rajan yli, suljettiin minut keskitysleiriin…"
Hän keskeytti puheensa. Hänen tylyt kasvonsa kävivät vielä ankarammiksi, ja hän murisi: