"Mitä helvetillistä elämää siellä vietinkään! Vorski! Vorski, kuninkaan poika, sullottuna yhteen viinurien ja kaikenlaisten Germanian katupoikain kanssa! Vorski, vangittuna, kaikkien halveksimana ja inhoamana! Vorski likaisena, täynnä täitä! Enkö minä ole kärsinyt, hyvä Jumala! Mutta jättäkäämme se. Siihen, mitä tein päästäkseni kuoleman kidasta, oli minulla syyni. Jos joku muu minun sijastani on saanut tikarinpiston, jos joku muu on minun nimelläni haudattu johonkin Ranskan kolkkaan, en sitä sure. Hänet tai minut — oli valittava. Minä valitsin. Ja ehkä se ei ollut ainoastaan sitkeä rakkaus elämään, joka sai minut niin menettelemään, vaan myöskin ja ennen kaikkea eräs uusi seikka, uusi pimeydestä sarastava aamurusko, joka minua kirkkaudellaan jo häikäisi. Mutta se on minun salaisuuteni. Siitä puhumme myöhemmin, jos minut siihen pakotatte. Tällä hetkellä…"
Kaikkia näitä ikäänkuin kaunopuheisuudestaan nauttivan ja omille lauseilleen käsiään taputtavan näyttelijän painokkaasti esittämiä puheita kuunnellessaan oli Véronique säilyttänyt jäykän asentonsa. Mikään noista valheellisista julistuksista ei voinut häntä liikuttaa. Hänen ajatuksensa näkyivät olevan toisaalla.
Vorski lähestyi häntä ja pakottaakseen hänet tarkkaavaiseksi jatkoi kiihkeämmin:
"Te ette näy aavistavan, hyvä rouva, että sanani ovat äärettömän vakavia. Kuitenkin on niin laita ja ne käyvät vielä vakavammiksi. Mutta ennenkuin tulen pelottavimpaan kohtaan ja vielä toivoen, etten siihen joutuisikaan, tahdon sentään vedota, en sovinnollisuuteenne — sovinto meidän välillämme ei ole mahdollinen, — vaan järkeenne, todellisuusvaistoonne… sillä te ette suinkaan liene tietämätön nykyisestä asemastanne, poikanne asemasta…"
Véronique ei kuunnellut, siitä oli Vorski aivan varma. Kaiketikin ajatellen ainoastaan poikaansa hän eroitti vain sanoja, joilla ei hänelle ollut mitään merkitystä. Ärtyneenä, huonosti salaten kärsimättömyytensä Vorski puhui kuitenkin edelleen:
"Tarjoukseni on hyvin yksinkertainen, enkä uskoisi teidän sitä hylkäävän. Françoisin nimessä ja minua elähdyttävien inhimillisyyden ja säälin tunteiden tähden pyydän teitä liittämään nykyisyyden siihen menneisyyteen, jonka vastikään yleispiirtein kuvasin. Yhteiskunnallisesti ei meitä yhdistävää sidettä ole koskaan katkaistu. Nimeltänne ja lain edessä olette yhä…"
Hän vaikeni, tarkkasi hetkisen Véroniquea, sivalsi sitten kädellään häntä rajusti olalle ja huusi:
"Kuuntele toki, riiviö! Vorski puhuu."
Véronique menetti tasapainonsa, tarttui kiinni tuolin selkänojaan, ja laskien sitten käsivartensa ristiin suoristausi uudestaan vastustajansa eteen, halveksiva ilme silmissä.
"Minä toistan, että menneisyys on yhä olemassa. Tahdotte tai ette, rouva, te olette Vorskin aviovaimo. Ja tämän kieltämättömän tosiasian nojalla minä tahdon kysyä teiltä, suvaitsetteko vielä nyt pitää itseänne vaimonani? Koettakaamme ymmärtää toisiamme: Jos en vaadi teiltä rakkauttanne enkä ystävyyttännekään, niin en myöskään suostu enää palaamaan entisiin vihamielisiin suhteisiimme. Minä en halua enää entisaikojen ynseää ja etäistä puolisoa. Minä tahdon… tahdon vaimon… sellaisen, joka alistuu… joka on harras, huomaavainen ja uskollinen toveri…"