"Orjatar", jupisi Véronique.
"No niin", huudahti Vorski, "orjatar, sinäpä sen sanoit. Minä en peräänny sanojen enempää kuin tekojenkaan tieltä. Orjatar! Ja miksikä ei? Kunhan orja vain käsittää velvollisuutensa, jona on sokea totteleminen! Jaloista ja käsistä sidottuna, perinde ac cadaver. Miellyttääkö se kohtalo sinua? Tahdotko kuulua minulle ruumiinesi, sieluinesi? Ja sielustasikin minä viis. Mitä tahdon… mitä tahdon… sen sinä hyvin tiedät… eikö totta? Se, mitä tahdon, on sellaista, mitä en ole koskaan ennen saanut. Aviomiehesi? Haha, olenko minä koskaan ollut aviomiehesi? Jos etsin elämästäni pohjia myöten, tunnelmieni ja riemujeni kuohusta, en löydä ainoatakaan muistoa siitä, että meidän välillämme olisi ollut muuta kuin kahden vihollisen armotonta kamppailua. Minä katselen sinua ja näen ventovieraan — vieraan menneisyydessä kuten nykyisyydessäkin. No niin, koska kohtalo on kääntynyt, koska olen jälleen iskenyt kynteni sinuun, ei enää saa niin olla laita tulevaisuudessa, ei enää huomisesta alkaen eikä ensi yönäkään, Véronique. Minä olen isäntä; täytyy alistua välttämättömään. Alistutko?"
Hän ei odottanut vastausta, vaan huusi korottaen vielä ääntänsä:
"Alistutko? Ei mitään verukkeita eikä valheellisia lupauksia. Suostutko? Jos suostut, niin lankee polvillesi, tee ristinmerkki ja lupaa lujasti: 'Minä suostun. Tahdon olla myöntyvä vaimo. Minä alistun herrani kaikkiin käskyihin ja oikkuihin. Elämäni ei enää merkitse mitään. Se kuuluu herralleni.'"
Véronique kohautti olkapäitänsä eikä vastannut. Vorski hypähti. Hänen otsasuonensa pullistuivat. Kuitenkin hän hillitsi itsensä vielä.
"Olkoon niin! Ja sitä minä odotinkin. Mutta kieltäytymisesi seuraukset ovat sinulle niin vakavat, että tahdon tehdä viimeisen yrityksen. Ehkäpä kieltäytymisesi sittenkin oli osoitettu vain pakolaiselle, joka olen, köyhälle raukalle, jolta näytin; ja kenties todellisuus muuttaa mielipiteesi. Se todellisuus on loistava ja ihmeellinen. Kuten jo sanoin, on odottamaton aamurusko sarastanut pimeydestäni, ja säteet kirkastavat Vorskia, kuninkaan poikaa…"
Hänellä oli tapana puhua itsestään kuin vieraasta henkilöstä, kuten Véronique hyvin tiesi, ja se oli merkkinä hänen sietämättömästä turhamaisuudestaan. Véronique kiinnitti siihen huomionsa ja näki taas hänen silmissään omituisen kiillon, joka niissä oli ollut erityisinä riehaantumisen hetkinä ja varmaankin johtui alkoholin liiallisesta käyttämisestä, mutta jossa sitäpaitsi näkyi olevan hetkellisen mielenhäiriön oire. Eikö hän tosiaan ollut tavallaan mielipuoli, ja eivätkö vuodet olleet tätä mielipuolisuutta pahentaneet?
Vorski jatkoi puhettaan, ja tällä kertaa Véronique kuunteli:
"Siihen aikaan, kun sota syttyi, olin siis jättänyt tänne henkilön, joka oli minuun hartaasti kiintynyt ja jatkoi isäsi luona aloittamaani vakoilua. Sattumalta olimme keksineet nummien alle puhkaistut luolat ja yhden niihin vievistä käytävistä. Sinne varmaan turvapaikkaan minä karattuani pakenin ja siellä sain muutamista siepatuista kirjeistä tiedon niistä tutkimuksista, joita isäsi Sarekin salaisuuden selvittämiseksi toimitti, ja hänen tekemistään löydöistä. Käsität, että valppauteni silloin lisääntyi, varsinkin kun kaikessa tässä jutussa, mikäli se minulle yhä selvemmin valkeni, havaitsin mitä merkillisimpiä yhteensattumia ja silminnähtävää vastaavaisuutta eräiden oman elämäni yksityiskohtien kanssa. Pian haihtuivat kaikki epäilykset. Sallimus oli lähettänyt minut tänne toimeenpanemaan erään työn, jonka vain minä voin suorittaa loppuun… ja johon vain minulla oli oikeus puuttuakin. Käsitätkö tämän? Vuosisatoja sitten oli Vorski määrätty täksi toimeenpanijaksi. Vorski oli kohtalon valitsema. Vorskin nimi oli kirjoitettu aikojen kirjaan. Vorskilla oli tarpeelliset ominaisuudet, välttämättömät keinot, vaaditut kyvyt ja valtuudet. Minä olin valmis. Ryhdyin viivyttelemättä toimeen, mukauduin järkähtämättömästi kohtalon käskyihin. Ei mitään empimistä, kuljettava tie oli selvä, sen päähän oli sytytetty majakka. Minä seurasin siis edeltäpäin viitoitettua tietä. Nyt ei Vorskin enää tarvitse muuta kuin poimia ponnistustensa hedelmät. Nyt tarvitsee Vorskin vain ojentaa kätensä. Sen käden ulottuvissa on menestys, maine, rajaton valta. Muutaman tunnin päästä Vorski, kuninkaan poika, on maailman hallitsija. Sen kuningaskunnan hän tarjoo sinulle." Hän puhui yhä innokkaammin, mahtipontisena ja ylvästelevänä huvinäyttelijänä.
Kumartuen Véroniquea kohti hän sanoi: