Hän käveli vielä muutaman askeleen, ja astuen sitten Véroniquen luo lausui pidätetyllä äänellä, jossa jyrisi uhkaus:
"Polvillesi, Véronique, ja ano minun rakkauttani! Vain se voi sinut pelastaa. Vorski ei tunne sääliä eikä pelkoa. Mutta hän rakastaa sinua, eikä hänen rakkautensa mitään väistä. Käytä sitä hyväksesi, Véronique. Vetoa menneisyyteen. Tule senaikaiseksi lapseksi jälleen, niin kenties minä jonakin päivänä ryömin sinun edessäsi ja syleilen polviasi. Véronique, älä työnnä minua luotasi… minunlaistani miestä ei työnnetä pois… Ei uhmailla miestä, joka rakastaa… niinkuin minä sinua rakastan, Véronique, niinkuin minä sinua rakastan…"
Véronique tukahdutti huudahduksen. Hän tunsi käsivarsillaan nuo inhotut kädet. Hän tahtoi niistä vapautua, mutta häntä voimakkaampana Vorski ei irroittanut otettaan ja jatkoi läähättävällä äänellä:
"Älä työnnä minua luotasi… se on järjetöntä… hullua… Tiedät hyvin, että minä kykenen kaikkeen… Siis…? Risti, se on kauheata… Tahdotko nähdä poikasi kuolevan silmäisi edessä…? Alistu välttämättömään… Vorski pelastaa sinut… Vorski tekee elämäsi mitä ihanimmaksi… Voi, kuinka sinä minua vihaat…! Mutta vihaa minua, minä suostun vihaasi… minä rakastan sinun vihaasi… rakastan sinun ylenkatseellista suutasi… rakastan sitä enemmän kuin jos se omin ehdoin minulle tarjoutuisi…"
Hän vaikeni. Heidän välillään oli säälitön kamppailu. Véroniquen käsivarret ojentuivat turhaan vastustamaan yhä tiukempaa syleilyä. Hän uupui voimattomana ja tappioon tuomittuna. Hänen polvensa horjuivat. Aivan lähellä hänen kasvojensa edessä kiiluivat Vorskin veristävät silmät, ja hän tunsi hirviön hengityksen.
Sitten Véronique säikähtyneenä puri häntä terävin hampain ja käyttäen hyväkseen sekunnin hämminkiä riuhtaisihe äärettömällä ponnistuksella irti, hypähti taaksepäin, veti esille revolverinsa ja ampui kaksi laukausta perätysten.
Molemmat luodit suhisivat Vorskin korvissa ja iskivät pirstaleita seinästä hänen takanansa. Véronique oli ampunut liian nopeasti, umpimähkään.
"Sitä narttua!" ulvoi Vorski. "Vähältä piti."
Vorski oli jo tarttunut Véroniqueen vyötäisiltä ja taivuttaen vastustamattomalla liikkeellä paiskasi hänet leposohvalle pitkäkseen. Otettuaan köyden sitten taskustaan hän sitoi uhrinsa lujasti ja raa'asti. Nyt tuli hetkisen levähdys ja hiljaisuus. Vorski kuivasi hien peittämää otsaansa ja kaatoi sitten ison lasillisen viiniä, jonka nielaisi yhdellä kulauksella.
"Näin on parempi", virkkoi hän nostaen toisen jalkansa Véroniquen päälle, "kaikki on hyvin näin, tunnusta pois. Kumpikin on oikealla paikallaan, sinä, kaunotar, köytettynä kuin otus, ja minä pystyssä ja polkemassa sinua mielin määrin. Kah, nyt ei ilveillä enää! Aletaan käsittää, että asia on vakava. Oh, älä pelkää mitään, riiviö! Vorski ei ole niitä, jotka tekevät väkivaltaa naiselle. Ei, ei, se olisi leikkimistä tulen kanssa, tällä kertaa minä palaisin kuoliaaksi himossani. Ei niin hupsusti! Kuinka sinut sitten jälkeenpäin unohtaisin? Vain yksi temppu voi tuottaa minulle unohdusta ja rauhaa: sinun kuolemasi. Ja kun siinä suhteessa ymmärrämme toisemme, niin kaikki käy hyvin. Sillä onhan kai sovittu, että sinä tahdot kuolla?"