"On", vastasi Véronique lujasti.

"Ja tahdot, että poikasikin kuolee?"

"Olkoon niin."

Vorski hieroi käsiänsä.

"Hyvä, olemme yhtä mieltä, ja turhanpäiväisten sanojen aika on mennyt. Nyt on tosisanojen vuoro, niiden, joilla on merkitystä, sillä sinä myöntänet, että kaikki puheeni tähän asti on ollut vain lörpöttelyä, häh? Samoin kuin seikkailun koko ensimmäinen osa, jota Sarekissa olet ollut näkemässä, on ainoastaan lastenleikkiä. Oikea murhenäytelmä vasta alkaa, koska sinä olet sekaantunut siihen sydämeltäsi ja ruumiiltasi, ja se on kaikkein kauhein, hempukkani. Kauniit silmäsi ovat itkeneet, mutta nyt vaaditaan niiltä verikyyneleitä, ystävä-raukka. Mitä tahdot? Kysyn vielä kerran. Vorski ei ole julma. Hän tottelee, ja kohtalo ahdistaa sinua. Kyyneleesikö? Loruja! Sinun on itkettävä tuhat kertaa enemmän kuin kenenkään toisen. Kuolemasiko? Joutavaa jaaritusta! Sinun täytyy kärsiä tuhannen kuolemaa ennenkuin lopullisesti kuolet. Sinun sydänparkasi täytyy vuotaa verta niinkuin ei kurjimmankaan naisen ja äidin sydän koskaan ole vuotanut. Oletko valmis, Véronique? Sinä saat todella kuulla julmia sanoja, joita seuraa ehkä vielä julmempia. Ah, kohtalo ei sinua hemmoittele, ihanaiseni…"

Hän tyhjensi yhtä ahnaasti toisen viinilasillisen, istahti sitten vastapäätä Véroniquea, kumartui ja kuiskasi melkein hänen korvaansa:

— Kuulehan, armaani, minulla on pieni tunnustus sinulle tehtävänä. Ennenkuin sinut tapasin, olin naimisissa… Oh, älä pahastu! Aviovaimoa voi kohdata suurempikin onnettomuus, ja mies saattaa tehdä suurempiakin rikoksia kuin kaksiavioisuus on. No niin, ensimmäisestä vaimostani syntyi minulle poika, jonka luullakseni tunnet, koskapa olet hänen kanssaan vaihtanut muutamia hellyydenosoituksia maanalaisissa kopeissa… Aika juupeli se on, meidän kesken puhuen, se Reinhold, hirtehinen pahinta laatua; ja ylpeydessäni minä hänessä huomaan muutamat parhaimmista vaistoistani ja hallitsijaominaisuuksistani korkeimmilleen kehittyneinä. Hän on toinen Vorski, mutta vie jo isästään voiton ja ajoittain herättää minussa pelkoakin. Jumaliste, hän on oikea paholainen! Hänen iällään — hiljakkoin viisitoista täyttänyt — minä olin enkeli häneen verrattuna.

— Nyt sattuu niin, että sen veitikan on ryhdyttävä taisteluun toisen poikani, rakkaan Françoisimme kanssa. Niin, sellainen on kohtalon oikku, sillä kohtalo käskee taas ja minä olen sen selkeänäköinen ja ovela tulkki. Ei tietystikään ole puhetta pitkästä ja jokapäiväisestä kamppailusta. Päinvastoin tarkoitan jotakin lyhyttä, rajua, ratkaisevaa, esimerkiksi kaksintaistelua. Niin juuri, siitä tulee kaksintaistelu, käsitäthän, vakava kaksintaistelu… Ei mitään pikkuista käsikähmää, joka päättyy naarmuihin… ei, ei, vaan, niin sanoaksemme, taistelu elämästä ja kuolemasta, koska on välttämätöntä, että toinen ottelijoista jää tantereelle, että toinen voittaa ja toinen voitetaan, sanalla sanoen, että toinen jää eloon ja toinen kaatuu.

Véronique oli hiukan kääntänyt päätänsä ja näki hänen hymyilevän. Koskaan ennen ei ollut niin selvästi tullut ilmi tuon miehen mielipuolisuus kuin nyt, hänen nauraessaan kuolettavalle kamppailulle kahden lapsen välillä, jotka molemmat olivat hänen poikiansa. Kaikki tuo oli niin eriskummaista, että Véronique ei siitä oikeastaan kärsinytkään. Se meni yli hänen kärsimystensä rajan.

"On vielä parempaa, Véronique", sanoi Vorski, lausuen hilpeästi jokaisen tavun. "On vielä parempaa… Niin, kohtalo on keksinyt hiton hienon lisäjuonen, joka minua kammottaa, mutta joka minun tulee uskollisena palvelijana panna täytäntöön. Se on sattunut säätämään, että sinun on oltava tuossa kaksintaistelussa saapuvilla… Ihan niin, sinun, Françoisin äidin, tulee nähdä hänen ottelevan ja kysynpä totisesti, eikö tuossa näennäisessä häijyydessä sittenkin osoiteta sinulle laupeutta… Otaksuisimmeko, että asia kääntyisi hyvin päin minun välitykselläni? Tahdotko? Sanoisimmeko, että minä omasta alotteestani suon sinulle tuon odottamattoman, jopa oikeudettoman edun? Sillä jos Reinhold onkin rotevampi ja harjaantuneempi kuin François ja jos sinun poikasi siis täytyy kaiken järjen nimessä joutua alakynteen, niin kuinka paljon lisääkään hänen rohkeuttansa ja voimiansa se tieto, että hän taistelee äitinsä silmien edessä! Hän on silloin sankarillinen kuin vaeltava ritari, jota koko hänen ylpeytensä kannustaa voittoon. Hän on poika, jonka voitto pelastaa hänen äitinsä… tai ainakin hän niin luulee! Etu on tosiaan liian suuri, ja voit kiittää minua, Véronique, jos tämä kaksintaistelu, kuten olen varma, ei tuota sinulle lisää sydämenkouristuksia… Jollen minä… jollen minä ehkä seuraa pirullista ohjelmaa päähän asti… Silloin, ah silloin, pikku raukka…"