Kului pari-, kolmekymmentä minuuttia. Véronique oli yksinään. Köydet upposivat hänen lihaansa, ja parvekkeen tangot raatelivat hänen otsaansa. Suukapula salpasi hänen hengitystään. Hänen koukkuun taivutetut polvensa kannattivat koko hänen ruumiinsa painoa. Sietämätön, keskeytymätön kidutus… Mutta vaikkapa hän kärsikin, ei hän ollut siitä oikein selvästi tietoinen. Hänen ruumiillinen kärsimyksensä oli hänen tajuntansa ulkopuolella, ja hän oli kokenut jo niin suuria sielullisia tuskia, että tämä äärimmäinen koetus ei herättänyt hänen turtunutta aistimustaan.
Hän ajatteli tuskin mitään. Toisinaan hän sanoi itselleen: "Minun täytyy kuolla", ja hän nautti jo edeltäpäin raukeamisen levosta, niinkuin myrskyn raivotessa nautitaan ennakolta sataman suuresta rauhasta. Nykyhetkestä vapauttavaan ratkaisuun asti tapahtuisi tietysti kamalia asioita, mutta hänen aivonsa kieltäytyivät niissä viipymästä, ja varsinkin hänen poikansa kohtalo herätti niissä vain lyhyitä mietteitä, jotka heti haihtuivat.
Oikeastaan, ja vaikka mikään ei voinut hänelle valaista hänen sieluntilaansa, hän toivoi ihmettä. Tapahtuisiko tuo ihme Vorskissa? Eikö jalomielisyyteen kykenemätön hirviö sittenkin kavahtaisi moista mitä hyödyttömintä konnantyötä? Isä ei tapa poikaansa, tai ainakin vaaditaan sellaisen teon kiihoittimeksi perin painavia syitä, eikä Vorskilla ollut mitään syitä lasta vastaan, jota hän ei edes tuntenut ja jota hän saattoi vihata vain teennäisellä vihalla.
Tämä ihmeen toivo tuuditteli hänen puolihorrostaan. Ne eri äänet, joita rakennuksessa kaikui, keskustelujen sorina, kiireellisten askelten töminä, eivät hänestä niin paljoa ilmaisseet ennustettujen tapausten valmistuksia, vaan olivat ennemmin merkkinä väliintulosta, joka tuhoisi kaikki Vorskin suunnitelmat. Eikö hänen hellästi rakastamansa François ollut hänelle sanonut, että mikään ei enää voinut heitä toisistansa eroittaa ja että silloinkin, kun kaikki näytti menetetyltä, heidän oli säilytettävä järkkymätön luottamuksensa?
"Rakas François", toisti hän, "rakas Françoisini, sinä et kuole… me näemme vielä toisemme… olethan sen minulle luvannut".
Ulkona kaartui sininen, muutamien uhkaavien pilvien täplittämä taivas suurien tammien yläpuolella. Hänen lähimpään näköpiiriinsä, juuri tämän ikkunan edustalle, josta isä oli hänelle ilmestynyt, oli niityn keskelle, jonka yli hän tulopäivänään oli Honorinen kanssa astunut, äskettäin raivattu alue, joka oli taistelutantereen näköiseksi hiekoitettu. Siinäkö hänen poikansa piti taistella? Hän tajusi sen äkkiä, vaistomaisesti, ja tunsi kouristusta sydämessään.
"Oi, anteeksi, rakas François", mutisi hän, "anteeksi… Kaikki tämä on rangaistusta muinoin tekemistäni… virheistä. Se on sovitus… Poika sovittaa äitinsä rikkomukset… Anteeksi… anteeksi…"
* * * * *
Tällä hetkellä avautui ovi alikerroksessa, ja ääniä alkoi kuulua ulkoportailta. Hän tunsi joukosta Vorskin äänen.
"Siis", sanoi Vorski, "on asia sovittu? Me menemme kummatkin tahollemme, te kaksi vasemmalle, minä oikealle. Te otatte tämän poikasen mukaanne, minä otan toisen, ja tavataan turnajaispaikalla. Te olette ikäänkuin edellisen todistajia, minä jälkimmäisen, jotta noudatettaisiin kaikkia sääntöjä."