"Minä vihaan sinua! Minä vihaan sinua! Kuolkoon poikani minun silmäini edessä, pakotettakoon minut hänen kuolinkamppailunsa todistajaksi! Mieluummin mitä muuta tahansa kuin sinun näkemisesi ja läsnäolosi kauhu. Minä vihaan sinua! Sinä olet tappanut isäni! Sinä olet saastainen murhamies… hourupäinen ja raaka hölmö, rikollisuuden riivaama… minä vihaan sinua…"
Vorski otti hänet väkisten syliinsä, kantoi hänet ikkunan luo ja paiskasi lattialle änkyttäen:
"Polvillesi, polvillesi! Rangaistus alkaa. Minuako pilkataan, raivotar? No, saatpa nähdä!"
Vorski painoi hänet polvilleen, työnsi seinää vasten ja avattuaan ikkunan sitoi hänen päänsä parvekkeen ristikkoon nuorilla kaulan ympäri ja kainaloista, tukkien sitten hänen suunsa silkkisellä nenäliinalla.
"Katsohan nyt!" huusi hän. "Esirippu nousee! Pikku François aseleikissä! Ah, sinä vihaat minua!… Sinä rakastat enemmän hornaa kuin Vorskin suudelmaa. No niin, sydänkäpyseni, sinä saat maistaa, mitä se tarjoaa, ja minä ilmoitan sinulle pienen huvituksen, kokonaan omaa keksintöäni, joka ei ole hulluimpia. Ja tiedäthän, että asialle ei enää voi mitään. Se on peruuttamaton. Vaikkapa kuinka rukoilisit ja anoisit armoa, niin se on… liian myöhäistä! Kaksintaistelu ja sitten risti, siinä ohjelma… Lue rukouksesi, Véronique, ja käänny taivaan puoleen. Huuda apua, jos se sinua huvittaa. Tiedän kyllä, että pojusi odottaa pelastajaa, jotakuta varsinaista teatteritemppujen tekijää, seikkailevaa don Quixotea. Tulkoon vaan! Vorski ottaa hänet vastaan ansion mukaan. Tulkoon! Sitä parempi! Sitten saamme hauskaa. Ja vaikkapa itse jumalat puuttuisivat asiaan ja ryhtyisivät sinua puolustamaan, siitä minä viis! Tämä ei enää koske niitä, tämä on minun hommaani. Ei ole enää puhetta Sarekista, aarteesta, suuresta salaisuudesta ja kaikista Kivijumalan kujeista! Nyt on puhe minusta! Sinä olet sylkenyt Vorskin silmille, ja Vorski kostaa! Hän kostaa puolestaan! Nyt on suurenmoinen hetki. Mikä hekuma! Tehdä pahaa kahmalokaupalla, niinkuin muut tekevät hyvää! Tehdä pahaa! Tappaa, kiduttaa, särkeä, lannistaa, hävittää…! Ah, mikä julma riemu olla Vorskina…"
Hän harppasi tömistäen poikki huoneen, polki lattiaa ja kolhi huonekaluja. Hänen villit silmänsä tuijottivat eri puolille. Hän olisi heti tahtonut aloittaa hävitystyön, kuristaa jonkun uhrin, askarruttaa kärkkäitä sormiaan, toimeenpanna hullun mielikuvituksensa järjettömät ja sekavat käskyt.
Äkkiä hän tempasi revolverinsa ja ammuskeli kuin mielipuoli kuvastimiin, pirstasi luodeillaan tauluja ja rikkoi ikkunanruutuja. Ja yhä huitoen ja hyppien kaameassa vimmassaan hän avasi oven ja poistui kirkuen:
"Vorski kostaa puolestaan! Kohta Vorski kostaa puolestaan!"
KAHDESTOISTA LUKU
Matkalla Golgathalle