Kaikki tämä ei varmaankaan ollut kestänyt kuin kymmenisen sekuntia. Mutta taistelun käänne oli niin äkillinen ja hämmensi Véroniquea siihen määrin, että onneton, asiaa enää käsittämättä, ei tiennyt, tuliko hänen riemuita. Hän luuli pikemminkin erehtyneensä ja arvellen, että todellinen François oli saanut surmansa kamalan Vorskin uhrina, lysähti kokoon ja meni tainnoksiin.
Aikaa kului hetki hetkeltä. Vähitellen heräsi Véroniquessa joitakin aistimuksia. Hän kuuli seinäkellon lyövän neljä kertaa ja tuumi:
"On jo kaksi tuntia siitä, kun François kuoli. Sillä hän varmaankin sai surmansa…"
Hän ei laisinkaan epäillyt, että kaksintaistelu oli sillä tavalla päättynyt. Vorski ei olisi koskaan sallinut Françoisin päästä voittajaksi ja lemmikkipoikansa saada surmaniskua. Ja onneton äiti uskoi siis joutuneensa rukoilemaan hirviön puolesta ja omaa lastansa vastaan!
"François on kuollut", toisti hän. "Vorski on hänet tappanut…"
Sillä hetkellä työnnettiin ovi auki, ja sieltä kajahti Vorskin ääni.
Hän astui sisään hoippuvin askelin.
"Pyydän tuhannesti anteeksi, arvoisa rouva, mutta Vorski taisi nukahtaa. Syy on isänne, Véronique! Hänellä oli säilössä kellarissaan hitonmoista Saumur-viiniä, jonka Konrad ja Otto löysivät ja joka nousi minulle hiukan päähän! Mutta älkää itkekö; otetaan menetetty aika takaisin… Sitäpaitsi täytyy kaiken olla suoritettu ennen puoliyötä. Siis…"
Hän oli jo astunut lähemmäksi ja huudahti:
"Mitä, oliko se Vorski-lurjus jättänyt sinut köytetyksi? Mikä elukka se Vorski onkaan! Ja varmaankin sinun on hyvin tukala olla! Jumaliste, oletpa sinä kalpea! Ethän vain liene kuollut? Se olisi meille paha kepponen!"
Hän tarttui Véroniquen käteen, joka riuhtautui kiivaasti irti.