Pöydässä istuvat kolme miestä puhelivat tuskin ollenkaan eivätkä maininneet sanallakaan retkestään saarelle tai iltapäivän kaksintaistelusta. Ne olivatkin muuten seikkoja, joilla ei ollut mitään mielenkiintoa Véroniquelle ja jotka, jos hän olisi sattunut kuuntelemaankin, eivät olisi voineet häntä liikuttaa. Kaikki kävi hänelle vieraaksi. Hänen korvansa eroittivat sanat, mutta niiden merkitys jäi hämäräksi. Hän ei enää ajatellut, muuta kuin kuolemaa.
Yön tultua Vorski antoi heille lähtömerkin.
"Pysytte siis yhä päätöksessänne?" kysyi Otto sellaisella äänellä, jossa värähti vihamielisyyttä.
"Päätökseni on entistä lujempi. Miksi sitä utelet?"
"Muuten vain… Mutta sittenkin…"
"Sittenkin?"
"No niin, paras sanoa suoraan, että tämä homma miellyttää meitä vain puolittain."
"Eihän toki! Ja vastako sinä, miespoloinen, sen hoksaat sitten, kun leikkiä laskien hirtit Archignatin sisarukset?"
"Silloin olin päissäni. Te olitte juottanut minut."
"Hehei, ime nahkaasi, vanha veikko! Kas tuossa, on konjakkipullo. Täytä taskumattisi ja jätä meidät rauhaan… Konrad, olethan valmistanut kantopaarit…?"