"Niin, ja siinä puhuttiin kolmestakymmenestä ruumiskirstusta, siis teidän saarestanne."
Bretagnetar tukki käsillään hänen suunsa.
"Vaietkaa, vaietkaa! Oh, ei saa puhua sellaisista. Ei, ei see… ne nähkääs ovat hornan asioita… Pyhyyden loukkausta on niistä puhua… Vaietkaamme niistä visusti… Myöhemmin ehkä… saamme nähdä… ehkä jonakin toisena vuonna… Myöhemmin… myöhemmin…"
Kauhu näkyi häntä puistattavan niinkuin myrskytuuli pieksää puita ja kääntää koko luonnon ylösalaisin. Ja hän vaipui äkkiä polvilleen kalliolle rukoillen kauan maahan kumartuneena, pää käsien välissä, niin hartaasti, että Véronique ei häneltä enää kysellyt.
Vihdoin hän nousi ja toisti hetkisen päästä:
"Niin, kaikki tuo on pelottavaa, mutta minun nähdäkseni ei velvollisuutemme siitä muutu, emmekä saa hetkeäkään epäröidä."
Ja hän lisäsi vakavasti nuorelle naiselle:
"Teidän täytyy tulla mukanani sinne."
"Sinne, saarellenneko?" vastasi Véronique salaamatta inhoaan.
Honorine tarttui jälleen hänen käsiinsä ja jatkoi yhä sadalla hiukan juhlallisella äänellä, joka Véroniquesta tuntui kätkevän salaisia ja lausumattomia ajatuksia.