Rikostoverit hätkähtivät, ja Vorski kysyi Konradilta ja Otolta:
"Häh, mitä hän sanoi?"
"Kuulittehan itsekin, mitä hän sanoi", vastasi Otto.
Vihdoin Vorski yritti vielä kerran, ravistaen tuntematonta olkapäästä. Vanhus kääntyi vuoteellaan, ojensi itsensä, haukotteli, näkyi nukahtavan uudelleen, mutta havahtuen äkkiä nousi puoliksi istualleen ja virkkoi:
"Mutta totisesti! Eikö nyt enää saa kaikessa rauhassa uinailla tässä laatikossa?"
Valonsäde häikäisi häntä, ja hän jupisi säikähtyneenä:
"Mitä tämä on? Mitä minusta tahdotaan?"
Vorski laski lyhdyn seinässä olevalle ulkonemalle, ja ukon kasvot näkyivät täysin valaistuina. Yhä purkaen pahaa tuultaan katkonaisiin valituksiin hän katseli puhuttelijaansa, tyyntyi vähitellen, saipa ystävällisen, melkein hymyilevänkin ilmeen ja lausui ojentaen kätensä:
"Kah, vai sinä se oletkin, Vorski! Kuinka hurisee, vanha veikko?"
Vorski säpsähti. Että vanhus hänet tunsi ja mainitsi häntä nimeltään, se ei häntä kovinkaan kummastuttanut, koska hän jollakin salaperäisellä tavalla oli saanut päähänsä sen uskon, että häntä odotettiin profeettana. Mutta vaikeata oli ajatella, että profeetta, kirkastettu ja kunnian verhoama jumalain lähetti, joka astuu iän majesteetilla ja papillisella arvolla kruunatun tuntemattoman eteen, otetaan vastaan sanoilla: "Kuinka hurisee?"