"Sijoittaakseni jotakin sen kalliin kiven tilalle, jonka Maguennoc sieltä puhalsi, sen tilalle, joka poltti hänen kättänsä niin, että hänen täytyi hakata se poikki."
Vorski vaikeni. Hän oli ymmällä, ei tiennyt enää, mitä uskoisi ja miten menettelisi tuon omituisen vastustajan edessä.
Vanha druidi astui häntä lähemmäksi ja virkkoi hiljaa isällisellä äänellä:
"Ei, näetkös, poikaseni, sinä et tästä ilman minua suoriudu. Ainoastaan minulla on lukon avain ja välttämätön taikasana. Miksi epäröit?"
"Minä en tunne teitä."
"Lapsi! Jos ehdottaisin sinulle jotakin epähienoa ja kunniaasi tahraavaa, niin käsittäisin epäilyksesi. Mutta tarjoukseni on sellainen, että se ei hipaisisi arintakaan omaatuntoa. Häh, joko tajuat? Etkö? Etkö vielä? Mutta, kautta Teutatesin, mitä sinä, epäuskoinen Vorski, sitten oikein haluat? Kenties ihmettä? Miksei armollinen herra ole sitä ennen sanonut? Ihmeitähän minä munin kolmetoista tusinaan. Joka aamu minä kermakahvia hörppiessäni teen pienen ihmeen. Ajattelehan toki, minä olen druidi! Ihmeitä minulla on koko pöksä täynnä, niin ettei enää ole tyhjää paikkaa istuakseni. Mitä lajia sinä mieluimmin haluat? Ylösnousemuksen säteitäkö? Vikurien hiusten säteitäkö? Vai tulevaisuuden ennustamistako? Joudut ihan ymmälle valitsemisessa… Sanohan, millä hetkellä kolmaskymmenes uhrisi puhalsi kuolonhuokauksensa?"
"Mistäpä minä sen tietäisin!"
"Kahdeksaa minuuttia vailla kaksitoista. Liikutuksesi oli niin voimakas, että kellosi siitä seisahtui. Katso!"
Tämä oli hassua. Mielenjärkytys ei tee mitään vaikutusta asianomaisen kelloon. Vaistomaisesti Vorski kuitenkin veti ajanmittarinsa taskustaan: se oli kahdeksaa minuuttia vailla kaksitoista. Hän yritti sitä vetää, mutta se oli rikki.
Suomatta hänelle aikaa hengähtää vanha druidi jatkoi: