"Epäilemättä", sanoi Otto, "on hyvä merkki, että Konradia ei näy. Vanhalla druidilla on varmaankin ollut tukala paikka. Konradin kanssa ei ole leikkimistä."
He astuivat kolmanteen hautakammioon. Kaikki oli paikoillaan, valtikka lavalla ja ponsi, jonka Vorski oli kiertänyt irti, vähän loitompana lattialla. Mutta kun hän loi katseensa hämärään loukkoon, jossa vanha druidi oli heidän saapuessaan nukkunut, näki hän kummakseen saman äijän, ei ihan samassa paikassa, vaan pimeän nurkan ja ovikäytävän välissä. "Jumaliste, mitä hän tekee?" sopersi Vorski tämän odottamattoman näyn säikäyttämänä. "Mutta hänpä taitaakin nukkua!"
Vanha druidi näkyi todellakin nukkuvan. Mutta miksi hitossa hän lepäsi tuossa asennossa vatsallaan, kädet ristin tavoin ojennettuina ja nenä maassa?
Tokkohan varuillaan oleva mies tai sellainen, joka tietää vaaran uhkaavan, tuolla tavoin antautuu vihollisen iskuille alttiiksi? Ja miksi — Vorskin katse tunki vähitellen hautakammion takaosan pimennon läpi, — miksi oli valkoisessa viitassa tahroja, jotka näyttivät punaisilta… jotka olivat punaisia, ihan varmaan punaisia? Miksi?
Otto virkkoi hiljaa:
"Hänellä on omituinen asento."
Vorski ajatteli samoin ja määritteli:
"Niin, kuolleen ruumiin asento."
"Kuolleen asento", myönsi Otto. "Aivan niin."
Hetkisen perästä Vorski perääntyi askeleen.