Otto oli samaa mieltä.
"Tässä tarvitaan vain kärsivällisyyttä", sanoi hän.
Kului neljännestunti. Vorski kävi jälleen yhä ryhdikkäämmäksi. Hän oli tosin ensin masentunut vastavaikutuksesta, senjälkeen kun hänen liian suuret toiveensa olivat saaneet liian kovan kolauksen, ja myöskin humalan aiheuttamasta väsymyksestä ja raukeudesta. Matta taisteluhalu kiihoitti häntä uudelleen, ja hän tahtoi kaikin mokomin selviytyä vastustajastaan.
"Kukapa tietää", sanoi hän, "vaikka Konrad jo olisikin päässyt hänestä voitolle…"
Nyt hänessä heräsi liiallinen luottamus, mikä todisti hänen järkkynyttä tasapainoaan, ja hän tahtoi heti lähteä.
"Mennään, Otto! Nyt ollaan pian perillä! Vanha ukkeli nujerrettavana, ja sitten on kaikki hyvin. Kaihan sinulla on tikarisi? Oikeastaan tarpeeton kapine. Kaksi kättäni riittää."
"Entä, jos sillä druidilla on tovereita?"
"Saamme nähdä."
Hän lähti taas hautakammioihin, eteni varovaisesti ja tarkkasi toisesta holvista toiseen vieväin käytäväin suuta. Mitään ääntä ei kuulunut heidän korviinsa. Kolmannen hautakammion valo opasti heitä.
"Konradin on täytynyt onnistua", huomautti Vorski. "Muutoin hän ei olisi antautunutkaan otteluun, vaan pyrkinyt takaisin meidän luoksemme."