"Sinä et näy oikein hyvin tuntevan espanjalaista aatelistoa. Maistelehan sentään… minä olen se herrasmies, jonka oli määrä tulla d'Hergemontin perheen ja Sarekin asukkaiden avuksi… se, jota poikasi François niin lapsellisen luottavaisesti odotti… Ymmärrätkö, häh? Mutta uskollinen toverisi Otto näkyy muistavan… Ehkä sentään toisesta nimestäni selviäisi sinulle jotakin… Se on koko lailla tunnettu… Lupin…? Arsène Lupin…?"
Vorski tarkasteli häntä yhä enemmän kauhistuen ja mielessään muuan epäluulo, joka varmistui jokaisesta uudesta vastustajan sanasta ja eleestä. Vaikka hän ei tuntenutkaan miestä eikä tämän ääntä, tehosi häneen kuitenkin ylivoimaisesti toisen tahto, jonka kykyä hän jo oli kokenut, ja hän tajusi taas olevansa samanlaisen leppymättömän ivan ruoskittavana. Mutta oliko se mahdollista?
"Kaikki on mahdollista — sekin, mitä sinä nyt ajattelet", jatkoi don Luis Perenna. "Mutta minä toistan vieläkin, että sinä olet törkeä peto! Kah, sinä olet olevinasi suuri rosvo, erinomainen seikkailija, etkä kykene edes selviämään rikoksistasi! Niin kauan kuin oli puhe umpimähkäisestä teurastamisesta, astuit sinä horjumatta tietäsi. Mutta sinä kompastut jo ensimmäiseen kiveen. Vorski tappaa, mutta kenet hän on tappanut? Siitä hän ei tiedä mitään. Onko Véronique d'Hergemont kuollut vai elossa? Onko hän sidottuna tammeen, johon sinä hänet ristiinnaulitsit? Vai lepääkö hän tässä uhripöydällä? Sielläkö mäellä hänet tapoit vai tässä salissa? Se on sinulle salaisuus. Ennenkuin iskit, et tullut edes katsahtaneeksi, ketä iskit. Pääasia sinulle on vain iskeä mitä käsivartesi ulottuville sattuu, päihtyä veren näkemisestä ja tuoksusta ja keittää inhoittavaa lientä elävästä lihasta. Mutta katsohan sentään, hölmö! Se, joka tappaa, ei säikähdy murhasta eikä peitä uhrinsa kasveja. Katso, hölmö!"
Hän itse kumartui ruumiin yli ja poisti päätä ympäröivän liinan.
Vorski oli sulkenut silmänsä. Polvillaan, yläruumis painautuneena kuolleen jalkoja vasten, hän pysyi liikkumatta, silmäluomet itsepäisesti suljettuina.
"Niinpä on laita, vai mitä sanot?" lausui don Luis ivallisesti. "Sinä et uskalla katsoa siksi, että olet arvannut tai olet arvaamaisillasi, eikö niin, kurja mies? Eivätkö typerät aivosi ole antamaisillaan sinulle selitystä? Sarekin saarella oli kaksi naista, ja ainoastaan kaksi. Véronique on toinen… toisen nimi oli Elfride, — enhän erehtyne…? Elfride ja Véronique… molemmat vaimosi… toinen Reinholdin, toinen Françoisin äiti… Jos siis nainen, jonka ripustit ristille ja jota vastikään silvoit, ei ole Françoisin äiti, niin hän on Reinholdin äiti… Jollei tuossa viruva nainen, jonka ranteet ovat mustelmia täynnä köysien puristuksesta, ole Véronique, niin se on Elfride. Siinä ei voi olla erehdystä… Niin juuri, Elfride, vaimosi ja rikostoverisi… turmanhenkesi… Ja sen sinä tiedät niin hyvin, että mieluummin uskot minun sanaani kuin julkeat luoda silmäystä tämän vainajan, tottelevaisen rikostoverisi ja kiduttamasi uhrin lyijynharmaisiin kasvoihin, sinä viheliäinen pelkuri!"
Vorski oli tosiaan kätkenyt päänsä käsivarrelleen. Hän ei itkenyt! Vorski ei voinut itkeä. Mutta hänen olkapäänsä vavahtelivat, ja hänen asentonsa ilmaisi hurjinta epätoivoa.
Sitä kesti hyvän aikaa. Sitten lakkasi olkapäiden nytkähtely. Vorski ei kuitenkaan hievahtanut.
"Sinä herätät minussa toden totta sääliä, vanha veijari", puhui taas don Luis. "Olitko siis noin kovin kiintynyt Elfrideesi? Oliko se tottumusta vai luotitko häneen kuin taikuriin? Mutta kuinka sitten voit olla sellainen tolvana! Pitää edes tietää, mitä tekee! Pitää ottaa asiasta selvä ja harkita, lempo soikoon! Mutta sinä uit veressä kuin vastasyntynyt lapsi uisi, jos se putoaisi veteen. Ei ihme, jos uppoat ja hukut. Entä vanha druidi, onko hän kuollut vai elossa? Onko Konrad iskenyt puukkonsa hänen selkäänsä vai esitänkö minä tuon pirullisen olennon osaa? Sanalla sanoen, onko erikseen olemassa vanha druidi ja espanjalainen grandi vai ovatko ne kaksi sama henkilö? Kaikki se on sinulle, hölmö, hämärää kuin pimeän pöntön pohja. Pitäisi kuitenkin saada asiasta selko. Tahdotko, että autan sinua?"
Jos Vorski olikin toiminut harkitsematta, niin hänen kohottaessaan päänsä oli helppo huomata, että hän tällä kertaa oli kylliksi harkinnut ja tiesi varsin hyvin, mihin epätoivoiseen päätökseen olosuhteet häntä ajoivat. Hän oli kyllä valmis selityksiin, joihin häntä don Luis kehoitti, mutta puukko kädessä ja leppymättä päättäneenä sitä käyttää. Verkalleen, tuijottaen don Luisin silmiin ja salaamatta aikeitaan hän oli vetänyt aseen irti ruumiista ja suoristautui.