— Käsittäkäämme asia oikein. Unohduksissa olivat juhlamenot ja kaikki se, mikä oli hävinneen uskonnon historiaa. Mutta Kivijumala ei ollut unohtunut. Enää ei tiedetty, missä se oli. Lopulta ei tiedetty, mitä se olikaan. Mutta silti ei lakattu siitä puhumasta ja uskomasta, että jokin Kivijumalaksi nimitetty esine oli olemassa. Suusta suuhun, sukupolvesta toiseen siirtyivät nämä sadunomaiset ja kauheat kertomukset, jotka yhä enemmän poikkesivat totuudesta muuttuen sitäpaitsi yhä hämärämmäksi ja pelottavammaksi taruksi, mutta säilyttäen ihmisten mielikuvituksessa muiston Kivijumalasta ja varsinkin sen nimen.
— Kun tämä ajatus niin itsepintaisesti säilyi ihmisten muistissa ja maan aikakirjat yhä kertoivat asiasta, niin oli luonnollista, että aina silloin tällöin joku utelias koetti selvittää tätä ihmeellistä totuutta. Kaksi tällaista uteliasta, veli Thomas, joka kuului benediktiinien munkkikuntaan ja eli viidennentoista vuosisadan lopulla, ja ukko Maguennoc meidän päivinämme, ovat näytelleet tärkeätä osaa. Veli Thomas on runoilija ja välittäjä, perin kehno runoilija säkeistään päättäen, mutta yksinkertainen ja jokseenkin taitava värittäjä, ja hän on jättänyt jälkeensä eräänlaisen messukirjan ja laulaa siinä oleskelustaan Sarekin luostarissa. Hän on piirtänyt saaren kolmekymmentä patsasta, ja tekeleensä hän on varustanut pienillä pätkäsillä, hartailla lainauksilla ja Nostradamuksen maallisilla ennustuksilla. Ukko Maguennoc löysi tuon messukirjan, ja siinä on se kuuluisa sivu, jolle on piirretty neljä ristille ripustettua naista ja kirjoitettu Sarekiin kohdistuva ennustus. Sen kirjan minäkin keksin viime yönä Maguennocin huoneesta ja olen sitä tutkinut.
— Eriskummainen henkilö se Maguennoc oli, muinaisten loihtijain pojanpoikain kuopus, jonka todella aavistelen useammin kuin kerran näytelleen aaveiden osaa. Olkaa varmat, että valkoviittainen druidi, jonka ihmiset väittivät nähneensä uudenkuun kuudentena päivänä misteliä korjaamassa, ei ollut kukaan muu kuin Miguennoc. Hänkin tunsi hyvät reseptit ja lääkeyrtit ja tiesi, kuinka maata oli muokattava ja höystettävä, jotta se kasvaisi tavattoman suuria kukkasia. Yksi seikka on varma: hän oli penkonut hautakammioissa ja uhrisalissa, kähveltänyt valtikan ponteen suljetun taikakiven ja kulki noissa kammioissa aukon kautta, josta juuri tungimme ulos ja saavuimme hyökkäysportille vievän polun keskikohdalle. Joka kerta täytyi hänen asettaa takaisin hiekka- ja mukulakivistä kyhätty suojus. Hänpä oli herra d'Hergemontillekin antanut messukirjan lehden. Mutta oliko hän ilmoittanut viimeisten tutkimustensa tulokset? Ja mitä herra d'Hergemont oikeastaan tiesi? Se merkitsee vähän. Nyt esiintyy toinen henkilö, joka on seikkailun sieluna ja kiinnittää itseensä kaiken huomion, kaitselmuksen valtuuttama lähettiläs, joka on määrätty ratkaisemaan vuosisatain arvoituksen, panemaan täytäntöön salaperäisten voimien käskyt ja anastamaan Kivijumalan… Se mies on nimeltään Vorski.
Don Luis nielaisi kolmannen vesilasinsa ja viitaten kätyrille virkkoi:
"Annahan, Otto, hänelle sentään juotavaa, jos häntä janottaa. Onko sinun jano, Vorski?"
Puuhunsa köytetty Vorski näytti uupuneelta, voimatta enää vähääkään rimpuilla. Stéphane ja Patrice sekaantuivat taas asiaan, peläten liian nopeaa ratkaisua.
"Älkää suotta, ei hätää mitään", huudahti don Luis, "hän on kyllin tukeva ja kestää siihen asti, kunnes ehdin lopettaa esitelmäni, vaikkapa vain uteliaisuudesta. Eikö niin, Vorski, olethan sinä kiihkeän utelias?"
"Varas, murhaaja!" änkytti onneton.
"Sama se! Sinä siis kieltäydyt ilmoittamasta Françoisin olinpaikkaa?"
"Murhaaja… rosvo…"