"Jää sitten siihen, veikkoseni. Niinkuin tahdot. Hiukkanen kärsimystä on erittäin edullista terveydelle. Ja olethan sinä tuottanut niin paljon kärsimystä muille, vanha lurjus!"

Don Luis lausui nämä sanat kovalla äänensävyllä ja vihaisesti korostaen, mikä oli odottamatonta tässä miehessä, joka jo oli nähnyt niin paljon ilkitöitä ja taistellut niin monia rikollisia vastaan. Mutta eikö tämä rikos ollutkin aivan suunnaton?

Hän jatkoi:

— On kulunut noin kolmekymmentäviisi vuotta siitä, kun hyvin kaunis nainen, joka tuli Böömistä, mutta oli unkarilaista alkuperää, saavutti Baijerin järvien partailla vilisevissä rantakaupungeissa nopean maineen ennustajattarena, korteista katsojana, kädestä povaajana, velhona ja meediumina. Hän kiinnitti itseensä kuningas Ludvig II:n, Wagnerin ystävän, Bayreuthin rakennuttajan, huomion. Mainittu eriskummaisista päähänpistoistaan kuuluisa kruunupää oli mielipuoli. Suhde mielenvikaisen ja ennustajattaren välillä kesti muutamia vuosia, levoton, raju suhde, joka vähän väliä keskeytyi kuninkaan oikuista ja päättyi surullisesti salaperäisenä iltana, jolloin Ludvig II syöksyi veneestään Starnbergin järveen. Oliko se todellakin, kuten virallisessa selostuksessa sanotaan, hulluuden kohtaus, itsemurha, vai oliko se rikos, kuten on väitetty? Ja miksi tehtiin itsemurha? Tai miksi rikos? Niihin kysymyksiin ei saada koskaan vastausta. Mutta varma tosiasia on, että böömitär oli Ludvig II:n mukana järvellä ja että hänet seuraavana aamuna karkoitettiin, häneltä riistettiin hänen jalokivensä ja arvopaperinsa ja hänet saatettiin rajalle.

— Tuosta rakkausseikkailusta hänelle oli syntynyt poika, pikku hirviö, silloin nelivuotias, nimeltä Alexis Vorski. Tämä vintiö kasvoi äitinsä hoidossa lähellä Joachimsthalin pikkukaupunkia Böömissä, ja myöhemmin äiti opetti hänelle kaikki valveellisen hypnotisoimisen, selkeänäköisyyden ja noituuden temput. Luonteeltaan tavattoman rajuna, mutta järjen puolesta perin heikkona hän oli valekuvitelmien ja painajaisunelmien uhri, uskoi taikuuteen, ennustuksiin, uniin ja salaisiin voimiin, piti taruja tosihistoriana ja valheita varmoina asioina. Varsinkin oli eräs vuoriston taruista tehnyt häneen valtavan vaikutuksen: siinä kerrottiin pahojenhenkien kerran menneinä aikoina varastaman kiven satumaisesta voimasta, ja sen kiven toisi muka jonkun kuninkaan poika takaisin. Talonpojat näyttivät vielä sen jättämää tyhjää koloa kukkulan rinteellä.

— 'Sinä olet se kuninkaanpoika', sanoi äiti Vorskille. 'Ja jos keksit varastetun kiven, niin vältät sinua uhkaavan tikarin ja pääset itse kuninkaaksi.'

— Tämä mieletön ennustus ja toinen yhtä järjetön, jolla böömitär ilmoitti, että hänen poikansa puoliso kuolisi ristillä ja hän itse ystävän käden kautta, tehosivat kaikkein enimmin Vorskiin, sittenkun kohtalokas hetki oli tullut. Ja minä tulen heti tähän ennustettuun hetkeen, enempää puhumatta siitä, mikä meille kaikille kolmelle selvisi eilisistä ja viimeöisistä keskusteluistamme tai mitä muuten olemme voineet kokoon sommitella. Mitäpä hyödyttäisikään yksityiskohtaisesti toistaa tarinaa, jonka te, Stéphane, luolakammiossanne kerroitte Véronique d'Hergemontille? Mitäpä hyödyttäisi selitellä teille, Patrice, sinulle, Vorski, ja sinulle, Kaikki-käy-hyvin, tapauksia, jotka te kaikki tunnette, asioita sellaisia, kuin sinun avioliittoasi, Vorski — pikemminkin kahta avioliittoasi, ensiksi Elfriden ja sitten Véronique d'Hergemontin kanssa — selostaa, kuinka isoisä kaappasi Françoisin, puhua Véroniquen katoamisesta ja kaikista ponnistuksistasi hänen löytämisekseen, käytöksestäsi sodan aikana ja elämästäsi keskitysleireissä? Ne ovat pelkkiä pikkuseikkoja nyt esiintyvien tapausten rinnalla. Olemme valaisseet Kivijumalan historiaa. Nyt kehitämme sen uudenaikaisen seikkailun, jonka sinä, Vorski, olet kutonut Kivijumalan ympärille.

— Asian alku on tällainen: Vorski on suljettuna keskitysleiriin Pontivyn lähellä Bretagnen sydämessä. Hän ei nimitä itseään enää Vorskiksi, vaan Lauterbachiksi. Viittätoista kuukautta aikaisemmin, ensimmäisen karkaamisensa jälkeen, sillä hetkellä, jolloin sotaoikeus olisi tuominnut hänet kuolemaan vakoilusta, hän pääsi pakoon, eleli Fontainebleaun metsässä, tapasi erään vanhoja palvelijoitaan, nimeltä Lauterbach, saksalaisen ja pakolaisen, kuten hän itsekin oli, tappoi hänet, puki omat vaatteensa hänen ylleen ja naamioitsi hänet niin, että hän näytti Vorskilta. Sotaoikeus saatiin petetyksi, ja vale-Vorski haudattiin Fontainebleauhon. Oikea Vorski taas otettiin kiinni onnettomuudekseen toistamiseen, tällä kertaa uudella nimellään Lauterbachina ja suljettiin Pontivyn leiriin.

— Se riittää Vorskista. Elfride taas, hänen ensimmäinen vaimonsa ja kammottava osallinen kaikkiin hänen rikoksiinsa (minulla on muutamia yksityiskohtaisia tietoja heidän yhteisestä menneisyydestään, mutta ne ovat jokseenkin merkityksettömiä, ja pidän tarpeettomana niitä mainita), Elfride, sanon, hänen rikostoverinsa, lymyili heidän poikansa Reinholdin kanssa Sarekin luolissa. Vorski oli jättänyt hänet tänne määräten hänet vakoilemaan herra d'Hergemontia, jotta hän sitä tietä ehkä veisi saada selkoa Véroniquen olinpaikasta. Viheliäisen naisen vaikuttimia en tunne. Sokeata rakkautta ja pelkoa Vorskia kohtaan, rikollista vaistoa vai vihaako kilpailijatarta kohtaan, joka oli hänet syrjäyttänyt? Vähät siitä! Hän on kärsinyt mitä kamalimman rangaistuksen. Puhukaamme vain siitä osasta, jota hän on esittänyt, yrittämättä käsittää, kuinka hän rohkeni elää kolme vuotta maan alla, lähtien kätköstään vain öisin, varastellen ruokaa itselleen ja pojalleen ja odottaen kärsivällisesti sitä päivää, jolloin voisi palvella herraansa ja mestariansa ja pelastaa hänet.

— Myöskään en tunne sitä tapausten sarjaa, joka salli hänen ryhtyä toimimaan, enkä myöskään, millä tavoin Vorski ja Elfride voivat antaa tietoja toisilleen. Mutta mitä varmimmin tiedän, että Vorskin ensimmäinen vaimo kauan ja huolellisesti valmisteli hänen karkaamistansa. Asia järjestettiin pienimpiä yksityiskohtia myöten. Kaikkiin varokeinoihin ryhdyttiin. Viime vuoden syyskuun neljäntenätoista päivänä Vorski karkasi ottaen mukaansa kaksi apuria, joihin oli vankeutensa aikana tutustunut ja jotka hän niin sanoakseni oli pestannut palvelukseensa: ne ovat nimeltään Otto ja Konrad.