Oikealla kalliojonon kärjessä, joka oli kuin luonnollisena aallonmurtajana, lipui Kristallitulppa tyynessä meressä. Kymmenkunta marokkolaista hyöri siellä. Kaksi heistä piti käymäporrasta, jota pitkin Luis ja François hetkistä myöhemmin astuivat alukseen.
Eräässä hytissä, joka oli järjestetty salongiksi, makasi Véronique leposohvalla. Hänen kalpeat kasvonsa osoittivat vielä merkkejä niistä kuvaamattomista kärsimyksistä, joita hän oli kokenut. Hän näytti hyvin heikolta ja väsyneeltä. Mutta hänen kyyneltyneet silmänsä loistivat ilosta.
François heittäytyi hänen syliinsä. Nuori äiti purskahti nyyhkytyksiin eikä virkkanut sanaakaan.
Heidän edessään istui Kaikki-käy-hyvin takajaloillaan, sätkytteli etukäpäliään ja katseli heitä pää hiukan kallellaan.
"Äiti", sanoi François, "don Luis on täällä…"
Véronique tarttui don Luisin käteen ja puristi sitä kauan Françoisin puhellessa:
"Ja te pelastitte äidin… te pelastitte meidät…"
Don Luis keskeytti hänet:
"Tahdotko tehdä minulle mieliksi, pieni ystäväni? Älä siis minua kiitä! Jos tunnet tarvetta kiittää jotakuta, niin tuossa on toverisi Kaikki-käy-hyvin. Se ei tosin näytä tässä draamassa esittäneen varsin tärkeää osaa. Mutta vastakohtana teitä ahdistavalle pahalle miehelle se puuhasi kuitenkin hyvänä henkenä, varovaisena, älykkäänä, vaatimattomana ja vaiteliaana."
"Niinkuin tekin."