Hänen eteensä tuli melkein heti kaksi tietä. Toinen niistä vei Quimperléhen, toinen Quimperiin. Hän valitsi jälkimmäisen, laskeutui pienen laakson pohjaan, nousi jälleen ja näki oikealla puolella erään sivutien suulla tienviitan, johon oli merkitty: "Locriffiin, 3 kilometriä."
"Kas tässähän se on", ajatteli hän.
Mutta vilkaistuaan ympärilleen hän ei ihmeekseen löytänytkään, mitä etsi. Oliko hän käsittänyt hänelle annetut ohjeet väärin?
Lähellä ei ollut ketään, eikä myöskään näkynyt ketään niin etäällä kuin silmä kantoi bretagnelaisen maiseman taivaanrantaan asti, puilla reunustettujen niittyjen ja aaltoilevien mäkien yli. Pieni linna kohosi kevään versovasta vihannuudesta lähellä kylää harmaine julkisivuineen, mutta kaikissa ikkunoissa oli luukut edessä. Kello kahdeltatoista värähteli avaruudessa angelus-kellojen soitto kehoittaen ihmisiä kääntymään rukouksessa neitsyt Marian puoleen. Sitten seurasi suuri hiljaisuus ja suuri rauha.
Silloin hän istahti erään törmän tasaiselle ruoholle ja veti taskustaan kirjeen, levittäen sen monilukuiset arkit.
Ylhäällä ensimmäisellä sivulla oli näin kuuluva toiminimi: Dutreillisin toimisto. Antaa neuvoja, hankkii salaisia tietoja; vaitiolo varma.
Sen alapuolella oli osoitteena:
"Madame Véronique, muotiliike, Besançon."
Hän luki:
"Arvoisa rouva!