"Oli kun olikin."
"Mutta kuka?"
"Otto."
"Otto! Mutta ettehän poistunut luotamme! Ette häntä puhutellutkaan?"
"Kuinka olisin voinut onnistua ilman hänen apuansa? Oikeastaan minulla oli tässä asiassa kaksi apuria, Elfride ja Otto, jotka molemmat pettivät Vorskin, joko kostosta, pelosta tai ahneudesta. Sillä välin kun te, Stéphane, viekoittelitte Vorskia etäälle Keijukaisten patsaasta, menin minä Oton luo. Sopimus tehtiin pian muutamien setelien avulla ja lupausta vastaan, että hän pääsisi seikkailusta ehjin nahoin. Sitäpaitsi ilmoitin heille, että Vorski oli kähveltänyt Archignatin sisarusten viisikymmentä tuhatta frangia."
"Kuinka sen tiesitte?" kysyi Stéphane.
"Kuulin sen ensimmäiseltä apuriltani, Elfrideltä, jolta yhä hiljaa kyselin sillä välin, kun vaanitte Vorskin saapumista. Hän ilmoitti minulle myöskin muutamilla nopeilla sanoilla, mitä tiesi Vorskin menneisyydestä."
"Kaiken kaikkiaan olette tavannut Oton vain kerran."
"Kahta tuntia myöhemmin, Elfriden kuoleman jälkeen ja sitten kun onton tammen ilotulitus oli poltettu, oli minulla toinen haastattelu Keijukaisten patsaan ääressä. Vorski nukkui sikahumalassa ja Otto oli vartijana. Arvaatte, etten päästänyt käsistäni tilaisuutta urkkiakseni lisää ja täydentääkseni tietojani Vorskista niillä, joita Otto kahden vuoden kuluessa oli salavihkaa alati keräillyt inhoamastaan isännästä. Sitten hän purkaa Vorskin ja Konradin revolverit tai oikeammin poistaa niistä luodit jättäen hylsyt paikoilleen. Hän antaa minulle myöskin Vorskin kellon ja muistikirjan, samoin kuin tyhjän medaljongin ja Vorskin äidin valokuvan, jonka Otto oli kähveltänyt muutama kuukausi sitten, — kaikki kapineita, jotka seuraavana päivänä olivat minulle tarpeellisia esittäessäni Vorskille velhon osaa, kun hän tapasi minut hautakammiossa. Sillä tavoin Otto ja minä olemme olleet yhteistoiminnassa."
"Olkoon niin", virkkoi Patrice, "mutta ettehän kuitenkaan ole pyytänyt häntä tappamaan Vorskia?"