"Te näette hänet tänään muutaman tunnin päästä."
Véronique purskahti äkkiä nauruun.
"Muutaman tunnin päästä! Mutta sehän on hulluutta! Mitä! Jo neljätoista vuotta olen kaivannut poikaani, ja nyt kuulen äkkiä, että hän elää, ja te käskette minun odottaa ennenkuin saan häntä syleillä! Mutta ei tuntiakaan! Mieluummin tahdon tuhat kertaa uhmata kuolemaa kuin siirtää kohtauksemme hetkeäkään kauemmaksi."
Honorine katseli häntä ja kaiketi käsitti, että Véroniquen päätös oli niitä, joita on turha vastustaa, eikä hän siis enää estellyt. Hän teki kolmannen kerran ristinmerkin ja sanoi yksinkertaisesti:
"Tapahtukoon Jumalan tahto!"
* * * * *
Molemmat istuutuivat tavarakääröjen keskelle täyteen sullottuun pieneen alukseen. Honorine pani moottorin käymään, tarttui ohjauspyörään ja suuntasi venettä hyvin taitavasti kallioiden ja vedenkalvosta esiinpistävien karien välitse.
KOLMAS LUKU
Vorskin poika
Istuen laatikon kannella aluksen oikealla puolella Honorineen päin kääntyneenä Véronique hymyili. Tämä hymy oli vielä levotonta, epävarmaa, pidättyvää, se värähteli arkana kuin auringonsäde, joka koettaa puhkaista myrskyn viimeisen pilven, mutta silti se oli onnellista hymyä.