Ja onni näkyi olevan näiden ihailtavain kasvojen oikea ilme, joissa kuvastui mielenylevyyttä ja eräille liiallisten vastoinkäymisten koettelemille tai rakkauden säilyttämille naisille ominaista siveyttä. Niissä oli leima, jonka tuollaisten naisten kasvoille antaa vakiintunut vakavuus ja kaikesta heidän sukupuolelleen tavallisesta keimailusta luopuminen.
Hänen mustat, ohimoilta hiukan harmaantuneet hiuksensa olivat solmitut hyvin alhaalle niskaan. Hänen hipiänsä oli tumma kuin etelämaalaisen, ja hänellä oli suuret vaaleansiniset silmät, joiden koko terä näytti samanväriseltä, kalpealta kuin talvinen taivas. Hän oli kookas, leveäharteinen ja vartaloltaan sopusuhtainen.
Hänen sointuva, hiukan miesmäinen äänensä kävi hilpeäksi ja iloiseksi hänen puhellessaan jälleen löydetystä pojastansa. Eikä Véronique tahtonutkaan mistään muusta puhua. Turhaan yritti bretagnetar kääntää puhetta niihin kysymyksiin, jotka häntä kiusasivat, ja toisteli vähän väliä:
"Kuulkaas, tässä on kaksi asiaa, joita en voi selittää. Kuka oli viitoittanut sen reitin, jonka osoitteet opastivat teidät Faouëtista juuri sille kohtaa, missä minä aina nousen maihin? Siitä voisi päätellä, että joku on Faouëtista käynyt Sarekin saarella. Ja kuinka sitten oli isä Maguennoc lähtenyt saarelta? Vapaaehtoisestiko? Vai oliko hänen ruumiinsa tuotu sieltä? Ja millä keinoin?"
"Kannattaako sitä nyt…?" huomautti Véronique.
"Kyllä maar. Ajatelkaahan sentään! Paitsi minua, joka moottoriveneelläni käyn joka toinen viikko, joko Beg-Meilissä tai Pont-l'Abbéssa ruokavaroja ostamassa, ei ole kuin kaksi kalastajavenettä, ja ne purjehtivat aina paljoa ylemmällä mannermaan rannikolle Audierneen asti, jossa myyvät saaliinsa. Kuinka siis olisi Maguennoc voinut päästä yli? Ja kuka sitten hänet tappoi? Ja miksi oli hänen ruumiinsakin viety pois?"
Mutta Véronique oli itsepäinen.
"Minä pyydän teitä… Se ei ole tärkeää tällä hetkellä. Kaikki selviää. Puhukaamme Françoisista. Tehän sanoitte, että hän oli saapunut Sarekiin…?"
Ja Honorine mukaantui nuoren naisen pyyntöihin.
"Hän joutui sinne Maguennoc-poloisen huostaan muutama päivä senjälkeen, kun hänet oli teiltä riistetty. Maguennoc, jolle herra d'Hergemont oli pannut sanat suuhun, kertoi, että vieras rouvasihminen oli hänelle uskonut lapsensa, ja hän antoi sen tyttärelleen imetettäväksi. Tytär kuoli sitten jälkeenpäin. Minä olin silloin täältä poissa, kun oleskelin kymmenen vuotta Pariisissa, jossa minulla oli toimi. Kun tulin takaisin, oli François jo pulska miehenalku, joka juoksenteli nummilla ja rantakallioilla. Silloin jouduin palvelukseen isällenne, joka oli asettunut Sarekiin. Kun Maguennocin tytär kuoli, otettiin poika meille."