"Millä nimellä?"
"Omalla nimellään… Nimitimme häntä muitta mutkitta Françoisiksi. Herra d'Hergemont taas käytti itsestänsä nimeä Antoine. Lapsi sanoi häntä isoisäksi. Kellään ei ollut siihen mitään muistuttamista."
"Ja millainen hän on luonteeltaan?" kysyi Véronique hiukan levottomana.
"Oh, siitä ei hätää, poika on kuin enkeli!" vastasi Honorine. "Ei tule laisinkaan isäänsä… eikä isoisäänsäkään, kuten herra d'Hergemont itse myöntää. Lempeä, herttainen, nöyrä lapsi. Ei kiukuttele koskaan… on aina hyvällä päällä. Siten hän onkin saanut osakseen isoisän rakkauden, ja niinpä herra d'Hergemontin sydän kääntyi taas teidän puoleenne, poikanne kun niin elävästi muistutti teitä, jonka hän oli hyljännyt. Ilmetty äitinsä kuva', sanoo hän. 'Véronique oli hellä, rakastava ja hyväilevä kuten hänkin.' Ja sitten hän alkoi etsiä teitä yhdessä minun kanssani, joka vähitellen olin saanut hänen luottamuksensa."
Véronique säteili ilosta. François oli hänen näköisensä, hyväntapainen ja hymyilevä!
"Mutta", sanoi hän, "tunteeko poika minut? Tietääkö hän, että hänen äitinsä on elossa?"
"Eikö tietäisi! Herra d'Hergemont tahtoi aluksi pitää sitä salassa.
Mutta minä kerroin pian kaikki."
"Kaikkiko?"
"En kaikkea. Hän uskoo yhä, että isä on kuollut ja että te senjälkeen, kun herra d'Hergemont ja hän olivat haaksirikossa hävinneet, menitte luostariin ja että teitä ei ole voitu löytää. Ja aina hän on niin kärkäs kuulemaan uutisia, kun palaan matkalta! Hänkin, nähkääs, toivoo! Oi, kuinka hän rakastaakaan äitiänsä! Juuri hän aina hyräilee sitä kuulemaanne laulua, jonka isoisä on hänelle opettanut."
"Françoisini… pikku Françoisini…!"